Ajatuksia fotojournalismista

Blogini Potkastudios Oy:n liiketoiminnan lopettamisesta herätti, lähinnä Jore Puusan taholta, keskustelua fotojournalismista. Tyssäsin sen keskustelun lyhyeen, koska sillä ei silloin ollut mitään tekemistä itse aiheen kassa. Samassa lupasin palata aiheeseen fotojournalismi, tässä lunastan lupaukseni.

Fotojournalismi on kuollut. Valokuvaan, still-kuvaan, perustuva fotojournalismi on kuollut. Tämä ei ole toive, ei pelko, ei valitus, ei julistus, se on tosiasian toteaminen. Tämä ei myöskään liity alan yleiseen itkuun: amatöörit syövät ammattilaisen leivän. En ole ollut koskaan fotojournalisti, amatööri ei ole koskaan syönyt leipääni, en ole osallinen mihinkään tuohon. Katson fotojournalismia osana valokuvauksen kenttää, sivusta, ilman suuria intohimoja. Totta kai olen enemmän kuin surullinen, että television tulosta alkanut fotojournalismin tukahtuminen on jatkunut neljä vuosikymmentä ilman käännettä parempaan ja päätynyt lopulta potilaan näivettymiseen. Minä en voi asialle mitään enkä tiedä yhtäkään tahoa, jolla olisi kyvyn lisäksi halu - tai päinvastoin - puhaltaa uusi elämä photojournalismiin. W. Eugene Smith, Caj Bremer... kerran vahvana elänyt perinne kertoa koskettavia tarinoita valokuvin on kadonnut.

Kolme viimeksi kulunutta vuotta ovat olleet valokuvauksen kriisivuosia. Kirjoitan valokuvauksesta tässä ammattilaisen välineenä. Finanssikriisi, lama, koko länsimaisen sanomalehdistön eloonjäämistaistelu ovat johtaneet siihen, että mitään ei enää tuoteta. Tuottamisella tarkoitan tässä photojournalismiin kuuluvaa kokonaisuutta: aihetutkimuksen tekeminen, kuvauksen valmistelu, edellisiin liittyvät yhteydenotot ja haastattelut, itse kuvaaminen, analysointi ja editointi kuvauksen jälkeen, kuvan ja tekstin muodostaman kokonaisuuden rakentaminen. Tätä ei enää tehdä. Meillä on flat rate, kiinteä hinta. Isot uutistoimistot ostavat free-lancereilta kiinteään hintaan kaikilla oikeuksilla. Tuottaminen on mahdotonta, koska sitä ei osteta. Suomessakin journalistit käyvät toivotonta taistelua kiinteää hintaa vastaan. Näin kirjoittaessani asetun alttiiksi syytöksille, mutta ei, en toivo sitä, en ole Hesarin puolella. Olen riittävän monta kertaa nähnyt miten kuvaajat toimivat laumana. Se lauma on tänään isompi, villimpi ja vapaampi toimimaan omia etujaan vastaan kuin koskaan ennen.

Valokuvasta on sanottu, että se on maailman demokraattisin taidemuoto, riittää, että osaat painaa nappia. Digikameroiden myötä napinpainajia on enemmän kuin koskaan ennen. Kuvaa on enemmän kuin koskaan ennen. Kameran omistaminen ei kuitenkaan tuo mukanaan taitoa kertoa tarinaa, kykyä rakentaa kuvilla kokonaisuutta. Näemme täysin strukturoimattomia ”kuvakertomuksia”, joissa kuvat esittävät kyllä tapahtunutta mutta eivät kerro asiasta se enempää kuin, että talo on sortunut, ihminen kuollut. Miksi talo oli sortuvaa laatua, miksi ihminen asui siinä? Kuvat eivät vastaa, niiden funktio on vain olla, koska pelkkä teksti näyttää tylsältä. Kukaan ei ala lukemaan pelkkää tekstisivua. Ja onhan se myös uskottavampaa, nähdä talon sortuneen ja ihmisen kuolleen kuin vain lukea se.

Haiti. Montako pohjois-amerikkalaista sanomalehteä lähetti valokuvaajia tekemään juttua maanjäristyksestä? Kaksi. Luit oikein, kaksi: New York Times ja Washington Post. Kumpikin yhden kuvaajan. Montako erikseen tilattua (takuu kuvien käytöstä) kuvaajaa lähetti pelkästään CNN.com? Viisi. Sanomalehdet eivät enää tuota fotojournalismia, se on kuollut, ei lähetetä kuvaajia TEKEMÄÄN juttua. Mutta huomaa, noita viittä CNN-kuvaajaa ei lähettänyt koko emoyhtiö CNN vaan jo pelkästään webbisivusto CNN.com. He eivät tee fotojournalismia mutta he uskovat edelleen valokuvan voimaan. Valokuva sortuneesta talosta ja sieltä vedetystä verta vuotavasta ihmisestä pysäyttää paremmin kuin videopätkä. Valokuvassa on todistusvoimaa, sekä netissä että televisiossa. Myöhemmin myös muutamat aikakauslehdet lähettivät kuvaajia Haitiin, mutta se ei muuta kuvaa, jos tällainen ilmaisu sallitaan. Päin vastoin se vahvistaa, koska kuvaajille tarjottiin flat rate kansainvälisestä julkaisusta. Aikakauslehti siis myy tilaamansa kuvat eteenpäin Pariisiin, Kairoon, Dubaihin, Singaporeen, Shanghaihin, Tokioon. Aiemmin mahdollisuus siihen jäi kuvaajalle, ei enää.

Kaikki valokuvien (ja videoiden) käyttäjät ja välittäjät elävät tänään yltäkylläisyydessä, kuvia on tarjolla ja niitä on helppo ostaa. Ostetaan valmista kuvaa, yksi sieltä, toinen täältä - ja jos kuvaa ei muuten löydy, sellainen on saatavissa lukijan kuvana, tikkarin hinnalla mutta kaikilla oikeuksilla. Näillä satunnaisesti syntyneillä ja poimituilla otoksilla kuvitetaan teksti lehdessä tai webbisivustolla.. Ja jälkimmäisessähän voit lisäksi klikata sitä videota. Kokeilepa kuinka monta webbisivustoa täytyy kahlata läpi ennen kuin löytyy yksi ajankohtaisartikkeli, jossa teksti, kuva ja video muodostavat yhden selkeästi suunnitellun kokonaisuuden. 

Tämä on todellisuus, jossa elämme lehtien ja webbisivustojen lukijoina. Meitä aliarvioidaan ja me hyväksymme sen, koska emme ole valmiita maksamaan tarpeeksi - tai liian usein yhtään mitään. Kuluttajasuoja on lähes kadonnut, koska kuvien syntytapa ja jälkikäsittely jäävät liian usein hämärän peittoon. Me katsomme ja tulemme vaikutetuiksi ilman, että kukaan takaa vaikuttamisen rehellisyyttä, kuvien ja tapahtumien välisen yhteyden aitoutta.

Olen aina halunnut nähdä muutoksessa, murroksessa, jopa epäonnistuneessa keississä mahdollisuuden. Niin tässäkin. Mielestäni valokuvaajien on syytä lopettaa valitus. Tässä tilanteessa on mahdollisuus, sillä hyvä valokuvaaja on valmiimpi tekemään hyvää videota kuin päin vastoin. Todella harvoin näkee videokuvaajan ottamia hyviä valokuvia. Webbisivut on menetetty, mutta esiin on nousemassa uusi media: tabletit iPad etunenässä. Avoimen, ilmaisen netin sulkemiseen ilmestyi kustantajien odottama, oikeastaan suorastaan rukoilema keino. Samalla kuluttaja saa uuden mahdollisuuden äänestää hyvän sisällön puolesta. Ikävä kyllä se on tehtävä jälleen kerran omalla rahalla. 

Valokuvaajien on syytä unohtaa still-kuvaan pohjautuva ajattelu, uusi ajattelu kulkee multimedian kautta. Valokuva, video, teksti ja ääni (puhe, musiikki, efektit) muodostavat yhdessä voittavan kokonaisuuden. Se on tämän päivän fotojournalismia. Kun sitä vähääkään vanhaa ei osteta, se kannattaa unohtaa, koska tarjolla on mahdollisuus myydä uutta ja erilaista, enemmän ja kalliimmalla. Mutta tarjous on voimassa vain nopeimmille, tylyksi käynyt markkina ei muutu pehmeämmäksi.

-p-