Valokuvaajan muistosanat Eastman Kodakille
February 12, 2012 at 20:42
Teksti Michael Chiusano (Käännös Pekka Potka)
Uskoisin, että jaan samat tunteet valokuvaajien kanssa ympäri maailman sanoessani, että Eastman Kodakin äskettäisessä vararikossa on jotain uskomattoman surullista. Pieniä ja suuria yrityksiä lopettaa toimintansa joka päivä, sillä tavalla järjestelmämme toimii, ja enimmäkseen kukaan ei kiinnitä juurikaan huomiota. Mutta tällä kertaa se on erilaista. Siinä yksinkertaisesti tuntuu olevan jotain väärin, melkein tuntuu, että ikääntynyt hallitsija on kukistettu pitkän ja uljaan taistelun jälkeen. Me tiedämme tällaista tapahtuvan, tiedämme ettei mikään ole ikuista, mutta jotenkin elämämme tuntuisi kutistuvan menettäessämme "suuren keltaisen isän", valokuvausalan yrityksen, joka kerran hallitsi koko kuvien maailmaa - tyynenä, luotettavana, ajattomana.
Ja kerran oli niin. Noin sadan vuoden ajan, se on ikuisuus liikemaailmassa, Kodakin marssi eteenpäin otettiin itsestäänselvyytenä. Yhtiö näytti pysäyttämättömältä. Jo varhain hallitus ja kilpailijat pitivät sitä jopa uhkaavana petona, kun George Eastman valtasi yrityksiä, ajoi toisia ulos markkinoilta - ja samalla toi valoherkät materiaalit elämän jokaiselle alueelle. 1920-luvulle mennessä sellainen yksinkertainen asia kuin kuvan ottaminen, meille pelkkä itsestäänselvyys, nousi merkittäväksi osaksi elämäntapaa niin rikkaille kuin köyhille. Eikä Eastmanin valtava kemianteollinen kompleksi Rochesterin Kodak Parkissa pystynyt tuottamaan tavaraa tarpeeksi nopeasti.
Jo 1930-luvulla Rochesterin tuotantolinjat valoivat kilometrin kilometrin perään filmiemulsiota, vedostuspaperia, elokuvafilmiä, röntgen- ja muita lääketieteellisiä filmejä, puhumattakaan kemikaaleista tai itse kameroista, eikä missään tuntunut olevan jäljellä sellaista modernin elämän aluetta, jota valokuvauksen ihme ei olisi muuttanut jollakin tavalla.
Sain ensimmäisen kosketukseni Kodakiin noin 11-vuotiaana poikana. Asuimme yhdessä New York Cityn ympärillä olevista esikaupunkityylisistä kaupungeista, jossa isäni työskenteli valtion palveluksessa. Yhtenä päivänä seikkailin talon ullakolla ja tulin osaan, jota vanhempani käyttivät varastona. Varastoon hautautuneina oli pimiölaitteita. Isäni oli käyttänyt niitä ennen kuin veljeni ja minä olimme syntyneet ja pimiö oli purettu. Nytkin, viisikymmentä vuotta myöhemmin, voin vielä muistaa kuinka salaperäisiltä ja kiehtovilta esineet minusta tuntuivat: suurennuskoje, hassut oranssit pimiövalot, keltaiset kehitysaltaat (luultavasti Kodakin valmistamia) sekä ne ruskeat lasipullot, jotkut vielä täynnä eksoottisia nesteitä ja ympärillään tuttu keltainen Kodak-etiketti ja -logo, joka oli vuosikymmeniä (ja on edelleen) yksi tunnetuimpia brändi-identiteettejä.
Onneksi minulla oli isä, joka kannusti minua aina. Niinpä, kun kysyin häneltä minkä aarteen olin löytänyt siellä pölyisellä ullakolla, hän kertoi minulle mihin sitä käytettiin. Kun kysyin häneltä, voisiko osia vielä käyttää ja voisinko tehdä pimiön itselleni, hän oli valmis auttamaan minua. Ennen pitkää tuijotin hämmästyneenä kuinka mustavalkovedos ilmestyi esiin kehitealtaan nesteessä, ja siitä lähtien Eastman Kodakin tuotteet määräsivät tulevaisuuteni. Kuten niin monet muut, rakastuin valokuvaukseen. Siitä tuli minulle poikavuosien harrastus, ja myöhemmin aikuisiän ammatti, ja nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, suren minut sille tielle saaneen yrityksen kuolemaa.
Jokainen, joka viitsii tutkia yhtiön historiaa tietää, että Kodak oli perustajansa, George Eastmanin pidennetty varjo. Hän oli varsin mainio mies kaiken kaikkiaan. Samalla hän on yksi Amerikan vähimmin tunnettuja teollisuusmiehiä, pääosin tutkimaton ja hieman salaperäinen. Kuitenkin voidaan oikeutetusti sanoa, että hänen rakentamansa yhtiö muutti maailmaa. Ainoat samankaltaiset vertailukohteet tänään voisivat olla Steve Jobs ja Bill Gates.
Kun olin lukiossa, ja vastasin vuoden 1962 vuosikirjan valokuvaamisesta, Kodak oli sama kuin valokuvaus, ja kuten mainittua, se hallitsi koko toimialaa. Se tuntui valloittamattomalta yritykseltä, ja se määritteli kehityksen. Sen asema ja valta olivat niin vahvoja, että yhtiöllä oli varaa suoda ylenpalttisia etuja työntekijöilleen, ja se saattoi melkeinpä taata elinikäisen työllisyyden. Yrityksen perustuotetta, valokuvausfilmiä, myytiin kaikkialla maailmassa, ja sen laatu oli niin korkea ja muuttumaton, ettei kukaan, amatööri tai ammattilainen, edes ajatellut koko asiaa.
Siinä vaiheessa, kun ansaitsin turvallisesti elantoni mainoskuvaajana, noin vuoden 1980 jälkeen, Kodak oli ammattikuvaajan luotettu ystävä. Yhtiö ylläpiti palveluverkostoa, josta sain halutessani teknisen asiantuntijan käymään luonani aina tarvittaessa, ja usein he jakoivat filminäytteitä ja ylipäätään yrittivät parhaansa mukaan selvittää ongelmat. Rochesterissa oli mahdollisuus tavata eri alueiden filmiasiantuntijoita ja hyödyntää erittäin valaisevaa teknisten julkaisujen kirjastoa; Kodakilta sai vastauksen lähes aina ja se rakensi uskomattoman merkkiuskollisuuden.
Paljon ennen digitaalisen kuvaamisen tuomaa uhkaa Kodak kuitenkin sai jo ensimmäisen haavansa japanilaisen Fuji Filmin aiheuttamana. Ammattikuvioissa, ainakin kaupallisessa työssä, väridia oli normi, ja juuri täällä Kodak teki vakavan virheen. Mainoskuvauksen maailma oli kehittynyt 1980-luvulle tultaessa melkoisen ylikuumentuneeksi ja hohdokkaaksi alueeksi, jossa kuvien ja niiden aiheiden ohessa melkeinpä yhtä tärkeää oli miltä filmi näyttää, mikä on sen "lookki". Kodakin "DNA":han oli sisäänrakennettuna ajatus, että filmien olisi oltava teknisesti tai tieteellisesti "tarkkoja", ja Kodakin diafilmit olivat juuri sen tyylisiä. Se oli vuosikymmenten filmituotannon ja väriosaamisen perintö. Kodakin markkinointi-ihmiset eivät huomanneet, että kaupallisessa kuvauksessa hallitseva asema oli siirtymässä sellaisille Art Directoreille ja muille luoville ihmisille, jotka omasivat paljon mahtipontisemman näkemyksen siitä, miltä värifilmin pitäisi näyttää.
Tämä avasi oven Fujille astua markkinoille filmeillä, joilla oli täysin uusi "lookki", ne eivät ehkä olleet väreiltään yhtä tarkkoja, mutta ne näyttivät paremmilta valopöydällä. Ei kestänyt kauaa ennen kuin monet mainosammattilaiset siirtyivät Fujin filmeihin, ja yhtiön kunniaksi sen tuotteet olivat laadukkaita ja pystyviä kilpailijoita Kodakille. Minulla on aavistus, että näimme silloin ensimmäiset merkit Kodakin tietystä ylimielisyydestä, yritysasenteesta: "me tiedämme parhaiten", eikä japanilainen nousukasfirma kykenisi missään tapauksessa olemaan fiksumpi tai tekemään haluttavampaa tuotetta. Oli miten oli, Kodakilta kesti lopultakin vuosia herätä Fujin uhkaan, ja silloin merkkiuskollisuus olikin jo heikentynyt ja Kodak pakotettu takaa-ajajaksi.
Itse jatkoin Kodakin tuotteiden käyttämistä enkä koskaan siirtynyt Fujiin. Kuulin kuitenkin juttuja, miten Kodak painosti jälleenmyyjiä ja laboratorioita, mikä johti rapautumiseen Kodakin asiakasketjussa. Nämä olivat vuoteen 1990 tultaessa ensimmäinen myrskypilvet, joita alkoi kulkea kirkkaan sinisellä Kodachrome-taivaalla. Yhtiö oli joutumassa eristyksiin, jähmettymässä ylettömän itseluottamuksen ja omahyväisyyden kuplaan.
Yhä vain täytyy ihmetellä, miksi yritys ei koskaan ottanut vakavasti digitaalisen kuvaamisen uhkaa. 1990-luvun puolivälissä olin mukana Kodakilla konsultointihankkeessa, jossa käsiteltiin joitakin digitaalisen kuvaamisen aloitteita. Ryhmämme, mukana myös korkea-arvoinen Kodakin tuotejohtaja, istui hienossa kokoushuoneessa korkealla Rochesterin kattojen yläpuolella Kodakin pääkonttorissa. Seiniä täyttivät kellot. jotka oli merkitty Kodakin kansainvälisten toimipaikkojen nimillä, ja ne näyttivät kunkin aikavyöhykkeen oikean ajan. Tietyssä keskustelun vaiheessa tuotejohtaja esitti seuraavan näkökannan digitaaliseen kuvaamiseen: "Miten me pysäytämme tämän jutun?" Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin voin yhä muistaa hämmästyksellä tämän täydellinen kieltäytymisen tunnustamasta digitaalista pikajunaa, joka lähestyi uhkaavasti Kodakin tulevaisuutta. Kodak aikoi pidätellä digitaalista kuvaamista ja se siitä.
Voi siis olla totta, että vuonna 1995 tai niillä main, yhtiön tulevaisuus oli tuomittu. Toisaalta kuvausmarkkinat olivat sen täydellisessä hallinnassa tuotteilla, joita se teki ja möi tavattomia määriä, saaden huikeita voittoja, jotka pitivät koko koneiston pyörimässä sujuvasti. Mutta toisaalta, tämän saman tuloksentekokoneen rattaisiin oli heitetty digitaalinen jakoavain, ja sille Kodakin johto ei voisi tehdä mitään, tai paljon pahaenteisemmin, ei haluaisi tehdä mitään.
Oikeasti on kysyttävä oliko olemassakaan mitään tapaa, jolla Kodak olisi kyennyt siirtymään onnistuneesti digitaalisuuteen. Miten he olisivat voineet sulkea vähitellen Kodak Parkin, jonka valtava infrastruktuuri oli rakennettu vuosikymmenten aikana, ja kaikki se perustui hopeahalidien käyttöön kuvantamisessa ja oli valtavan kannattavaa? Millä markkinointistrategialla yhtiö olisi voinut tuoda markkinoille digitaalisia tuotteita uhkaamatta samanaikaisesti analogisten filmituotteidensa markkinoita?
Siitä huolimatta kesti 20 vuotta kaiken menettämiseen, se on osoitus Kodakin filmituotteiden luontaisesta suuruudesta. George Eastman löysi aikanaan yhden kestävimmistä teollisuustuotteista, sellaisen joka oli elinkelpoinen ja moderni 100 vuotta, jatkuvasti parannettavissa, ja joka samalla löysi tiensä modernin yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan. Loppua kohti, kun yhtiö sulki emulsiovalulinjoja ja tuhosi suuria rakennuksia saadakseen ne pois verotettavasta omaisuudesta, työntekijät ja eläkeläiset tulivat katsomaan tuhoamista. Kun hävitys loppui, jotkut saatettiin nähdä avoimesti itkevinä, kuin pala heidän sieluaan olisi murskattu. He muistivat ajan, jolloin yhtiö oli vahva ja hyvä heille.
Jollakin tasolla, varmaan tiedostamattomalla ainakin, nimi Kodak ja yhtiön tuotteet ovat kiinnittyneet historiamme suuriin ja pieniin vaiheisiin, avaruuden valloittamisen kuvista vastasyntyneen vauvan albumikuviin. Kodak oli läsnä kaikissa näissä tapahtumissa, ja tämä on syynä siihen outoon surun tunteeseen, jota tunnemme sen vararikon vuoksi.
Mielestäni on harvinaista, että sellaista voi tuntea liikeyrityksen puolesta. Mutta hienot yritykset, kuten hienot ihmisetkin, kohtaavat väistämättä loppunsa, ja elämä jatkuu, parempana tai huonompana, ilman näitä. Silti, se tuntuu suurelta menetykseltä.
© 2012 Michael Chiusano, Helmikuu 2012
Michael Chiusano on eläkkeellä oleva mainosvalokuvaaja, joka vei läpi oman studionsa siirtymisen filmistä digitaalisuuteen. Nyt hän työskentelee henkilökohtaisten kuvausprojektiensa kanssa, opettaa valokuvauksen historiaa ja viettää aikaa kahden lapsensa kanssa.
michael.chiusano (at) comcast.net
Muistosanat on julkaistu englanniksi sivustolla www.luminous-landscape.com
Eastman Kodak, Fuji, George Eastman, Kodak, Kodak Park in Valokuvauksen historia
Reader Comments (9)
Kiitos käännöksestä ja kuvista! Miten tuo Kodakin ylimielinen asenne ja sen tuoma tuho kuulostaa niiiin tutulta...? Salossa viimeksi asian sai tuta, ja toki monissa muissakin yrityksissä ja ympyröissä.
Loistava kirjoitus, jossa muutamia ihan oikeasti avartavia näkökulmia muuten loppuunkaluttuun aiheeseen.
Esim. Kodachromen lopettamisen yhteydessä kiljuttiin digistä vaikka se ei ollut lainkaan varsinainen syy Kodachromen lopettamiseen; Fujin kilpailu dia-alalla oli, ja peli menetettiin jo 90-luvun alussa. Kodachromea pystyttiin pitämään hengissä vain Kodakin muuten vahvan tilanteen avulla; jonka digi sitten söi pois. Tätä ei kukaan analyytikko missään onnistunut ääneen sanomaan kun Kodachromen lopettamista uutisoitiin pari vuotta sitten.
Kuten kirjoitat, ei välttämättä olisikaan ollut realistista Kodakin kokoiselle ja kaltaiselle yhtiölle hypätä sen enempää digikelkkaan mukaan.
Sen sijaan, jos jotain voi jälkiviisastella, Kodak olisi voinut hypätä digikelkkaan mukaan vähemmän. Kodakin digiosasto on ollut koko ajan pahasti tappiollinen, ja jos olette seuranneet uutisointia, niin nythän järjestelytilassa oleva Kodak päätti lopettaa nimenomaan tappiollisen digipuolen mutta jatkaa filmipuoltaan: http://www.bjp-online.com/british-journal-of-photography/news/2145203/kodak-phases-digital-businesses-film-alive
Niin, filmi on Kodakille kannattavaa vieläkin. Se tuottaa liikevaihtoa ja voittoa, mutta valitettavan vähän suhteessa firman kokoon. Se ei tuota tarpeeksi voittoa digipuolen tappioiden ja eläkemaksujen maksamiseen. Siksi Kodak on selvitystilassa ja yrittää muuntautua pikkufirmaksi, jolle tämä pieni tulo olisikin taas suuri.
Kannattaa muistaa Ilfordin konkurssi 2004 ja siitä syntynyt uusi yritys joka on saanut Ilfordin filmibisneksen taas kukoistamaan.
Sitähän tässä vaan on jännitetty, että eriyttääkö/myykö Kodak filmitoiminnan uudelle pikkufirmalle ja jatkaa digi/printterifirmana, vai toisin päin. Nyt näyttäisi siltä, että filmitoiminta on vieläkin niin merkittävä osa, että se kannattaa ennemmin säilyttää pääfirman nimissä ja myydä muuta toimintaa pois.
Loppujen lopuksi siis; Kodak tekee vielä edelleenkin 2012 maailman parhaita filmejä, ja parempia kuin se on koskaan aiemmin tehnyt, joskin valikoima on jonkin verran pienempi kuin kulta-aikoina. Valikoiman pieneneminen niinkin vähän kuin n. 20-30%:iin samalla kun volyymit ovat pudonneet varmaan alle 1%:iin on silti hämmästyttävä saavutus.
Kodakin alkuperäiselle tuotteelle ei siis vieläkään näy loppua, vaikka yrityksen mahtipontinen status ja suuruus onkin iäti mennyttä. Mutta onko se sittenkään paha asia? Kodak on palannut hiton taitavaksi nyrkkipajaksi jollaisena se aloittikin.
Saa nähdä menettääkö myös "kodak-hetki" käsitteenä merkityksensä.
Miku: Meille suomalaisille, ikääntyneemmillekin, kuvaajille Kodak lienee vain filmi muiden joukossa. Euroopassa kuitenkin oli Agfa ja muitakin koko ajan jo ajalla ennen Fujia. USA:ssa Kodakin asema oli eri. Siksikin halusin julkaista tämän Michaelin tekstin, koska se antaa niin erilaisen näkökulman. Olen aika varma, että "Kodak moment" elää jenkeissä pitkään, ehkä jopa säilyy irtaantuessaan Kodakista. Jo nyt sitä kirjoitetaan pienellä k:lla. Ja onhan sille tullut jo sarkastisempiakin merkityksiä, epäonnistuneita juttuja saatetaan kutsua ivallisen naurun säestämänä nimellä (what a) kodak moment.
-p-
Mieleeni on jäänyt iltalukion opettajan ajoiltani jo kahdeksaakymppiä lähennellyt teräsvaari, joka kirjoitti vanhoilla päivillään ylioppilaaksi. Reaalista tuli historian tiedoilla melkein laudatur. Lakkiaisjuhlassa hän vähätteli tapausta ja sanoi kysymysten olleen helppoja. Hän kun keräsi vastaukset oman elämänsä muistoista.
Samaa voi sana tästä hienosta muistelusta. Itse elettynä saa ja osaa antaa historiallisille tapahtumille ihan erilaisen perspektiivin.
Lukiosta puheenollen epäilen lipsahdusta. Tuskin vuonna 1962 olit vielä lukiossa. Minä olin silloin oppikoulun 2. luokalla ja olen sinua parisen vuotta vanhempi.
Hieno 'Muisto-Kitjoitus' Kunnianarvoiselle Kodakille....
Kymmeniä vuosia Kodakin tuotteita käyttäneenä on hieman 'haikea-olo'...
Näin se muuttuu maailam Eskoseni...!
Timo: Tekstin kirjoittaja ja "minä" on Michael Chiusano. Vain käännös (ja kuvitus) Pekka Potkan...
-p-
Pitäisi lukea kunnolla loppuun asti :-). Ehkä moukkamaisuuteni johtui siitä, että silmäni kostuivat minunkin harrastajakuvaajankin rakkaalle muistolle niin, että jutun loppuosa meni tältä osin ohitse.
Jotta en vaikuttaisi totaaliselta idiootilta (en tiedä auttaako siihen mikään), niin kerronpa miten mieleni assosioi tässä. Kun luin tätä juttua, niin lauseen "Sain ensimmäisen kosketukseni Kodakiin noin 11-vuotiaana poikana. Asuimme yhdessä New York Cityn ympärillä olevista esikaupunkityylisistä kaupungeista, jossa isäni työskenteli valtion palveluksessa." mieleeni tulvahti muisto Pekan ja minun teiden yhdestä nopeasta risteämisestä. Olimme olleet esittelemässä kumpikin omia valokuvakirjojamme jollain valokuvamessuilla Vanhassa Satamassa. Kustantaja oli roudannut paikalle myös Michael Freemanin, jonka teoksia se oli alkanut kääntää. Messujen jälkeen mekin (=siis minäkin) pääsimme samaan illallispöytään Freemanin kanssa. Minulle jäi tosin tunne, että suurin syy kustantajan kukkaron nyörien hellittymiseen oli se, että kustantajan edustaja osasi aika kehnosti englantia. Jotenkin koin olevani hieman seurustelu-upseerin roolissa.
Niin tai näin, Freeman oli mukava ja rento, ja tilaisuus oli kaikin puolin mukava. Muistan hieman kateellisena ihastelleeni Pekan sujuvaa ja asiantuntevaa englantia, puhuttiinpa sitten valokuvaamisesta tai kolosta Lancashiressa, mistä Freeman oli kotoisin.
Tämä muisto siis välähti mieleeni ja samalla yhdistelin asioita. Pekka ei olekaan oppinut englantia rehellisellä tavalla koulussa päntäten kuten minä, vaan saanut sen "ilmaiseksi" lapsuudessaan. Tällainen aivojen muodostama kytkös on ihmisellä monesti niin voimakas, että siitä ei pääse irti, vaikka tosiasiat todistaisivat täysin muuta. Se on melkein uskonnolliseen herätykseen verrattavissa oleva ilmiö. Kaikki sitä tukevat asiat huomioidaan merkittävinä (Siinä vaiheessa, kun ansaitsin turvallisesti elantoni mainoskuvaajana, noin vuoden 1980 jälkeen) ja sille ristiriitaiset joko sivuutetaan tai ei huomata lainkaan (© 2012 Michael Chiusano, Helmikuu 2012).
Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun minulle on käynyt näin.
Selityksen makua, voisi joku sanoa. Siinä hän on ihan oikeassa.
Itselläni on pikkupojasta asti ollut kova kiinnostus lentokoneisiin ja ilmailuhistoriaan, 60- ja 70-lukujen suomenkielinen kirjallisuus osoitti varsin nopeasti rajallisuutensa... Anekdoottina kielen oppimisesta: ostin alkuperäisen 8-bittisen Nintendon joskus silloin 80-luvun puolen loppupuolella. Alakoulussa oleva poikani ja naapurin Vili tykkäsivät pelata sillä seikkailupelejä, esimerkiksi Monkey Islandia ja vastaavia. Niissähän keskustelu tapahtui puhekuplilla; pelihahmo sanoi jotakin, ja sitten itse piti valita oikea vastaus pelin tarjoamista vaihtoehdoista. Eteenpäin ei päässyt kuin oikeilla vastauksilla. Sanakirja oli silloin pojilla ahkerassa käytössä. Se johti edelleen siihen, että pieni, alle teini-ikäinen hip-hoppari tilasi vaatteensakin USA:sta heti, kun netti tuli. Silloin ei vielä ollut pay-palia ja muita, vaan raha lähti kuoressa saatekirjeen kanssa jenkkeihin ja vaate tuli paluupostissa. Ko. kuvio oli jo moneen kertaan testattu ennen kuin itse sain tietää, että vaatteet eivät olleetkaan äidin kanssa kaupasta ostettuja. Siinäpä sitä pieni ihminen oppi kommunikoimaan.
Kuten, tuossa edellä jo kirjoittelinkin pidin kovasti tästä Michael Chiusanon muistelusta, kun luin sen Luminous Landscapessa. Aika samoista syistä näköjään kuin sinäkin. Pakko oli ottaa yhteyttä samalta istumalta ja pyytää lupa kääntämiseen.
-p-