Uusi kalustoni

Olen käyttänyt Olympuksen PEN-systeemiä kesästä 2009 alkaen.  E-P3:n ja Olympuksen uusien 12 ja 45mm objektiivien myötä tämä järjestelmä on nyt tavallaan tullut valmiiksi itselleni. Alla on kuvassa kaikki mitä tarvitsen yli 90%:iin kuvistani

Olen kulkenut tien kinofilmijärjestelmistä rulla- ja laakafilmikameroihin, sieltä parhaisiin digiperiin ja kinokoon digijärjestelmiin. Pienempinä kameroina olen kokeillut kaikenlaisia pokkareita (niin filmi- kuin digisellaisia) ja APS-C-koon digijärjestelmiä. En ole silti vaihdellut työkaluja muuten kuin tarpeen mukaan.

Jokainen kamera on kompromissi. Yhdessä ominaisuudessa voittaa ja toisessa häviää. Ammattiurani aikana päämääränä oli paras laatu yhdessä parhaan työnkulun kanssa. Kaluston kannettavuudella, painolla ja koolla ei ollut useimmiten väliä.

Nyt haluan ilmaista valokuvauksella muita asioita ja tarvitse työkalun, joka sopii omaan tapaani tehdä sitä. Haluan tulostaa ilman kompromisseja kokoihin A3 ja A2 sekä laadukkaasti kokoihin A1 ja A0 saakka. Mutta haluan myös mukanapidettävyyden. Haluan aina käyttää etsintä ja voida katsoa etsimen läpi joutumatta laskemaan kameraa silmältä kameran takia.  Haluan kameran, jota voin säätää ilman tarvetta katsoa nappeja.

Olin hyvin kiinnostunut Olympuksen PEN-järjestelmästä heti alusta alkaen kesällä 2009. Ostin, käytin ja opettelin saamaan siitä irti viimeisenkin pisaran laatua. E-P1 ja E-P2 tuntuivat omalta systeemiltä vaikka kiinteäpolttovälisten puute, rajoitettu ohjelmistotuki (LR2:n konversio oli karsea) ja automaattitarkennuksen hitaus olivat turhauttavia välillä. Mutta nyt palaset ovat putoilleet paikoilleen. Olympus E-P3 yhdessä laadukkaiden, valovoimaisten kiinteäpolttovälisten kanssa tyydyttää omat tarpeeni, vihdoin. Olen nyt runsaan kuukauden käytön jälkeen tullut todella sinuiksi E-P3:n kanssa ja sen konfigurointi toimii juuri kuten haluan. E-P3 on täydellinen kamera tapaani valottaa oikealle (ETTR). Runkovakaajan avulla voin kuvata täydellisesti valotettuja, teräviä RAW-kuvia useimmissa valaisutilanteissa. Lightroom 3.5 tekee erittäin hyvän RAW-konversion E-P3-tiedostoista.

Minulla on tietenkin muitakin objektiiveja ja varusteita tähän järjestelmään, itse asiassa varsin runsaasti - ja onpa täyden kinokoon sekä keskikoon digijärjestelmätkin sekä digipokkari. Mutta niille isommille on omat suunnitellut käyttötarkoituksensa. Niihin 10%:iin tilanteista.

En tietenkään väitä, että nykyinen settini olisi täydellinen ja lopullinen. Ei se ole koskaan ollut. Otan mielelläni vastaan kaikki tulevat parannukset. Mutta voisin yhtä hyvin jatkaa kuvaamista tällä rungolla, etsimellä ja noilla kolmella objektiivilla, jos tämä olisi optiikan ja laitteiden lopullinen taso.

-p-

Täyden kinokoon digijärjestelmä on turhaa kokoa ja painoa ellei ole olemassa tiettyä käyttöä, jossa se tarjoaa selkeästi parempaa loppukäytössä näkyvää kuvalaatua tai muita etuja verrattuna E-P3:een. Näitä tarpeita näyttää nousevan yhä harvemmin. Kaksi D3X:ääni viettävät enimmäkseen löysää elämää. Sen sijaan 5D-kakkoseni runsaine objektiiveineen tekevät enimmäkseen musiikkivideoita - poikani käytössä.

Olen käyttänyt mustia kameroita metallinväristen OM-1:ien jälkeen. Vaihtelun vuoksi halusin palata samaan tyyliin. Nyt näitä vain kutsutaan hopeisiksi...

Olympus E-P3 ja liikkuvat kohteet

Karvakasa vasemmalla on partacolliemme Vertti, eli Memorylane One for the Sun. Vertti on virallinen ja innokas testaajani vauhtikameroille. Tosin aika harva kamera menee puhtaasti läpi Vertin testistä, koska tämä kaveri osaa liikkua niin moniin suuntiin yhtä aikaa. Vertti on elävä esimerkki Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta...

Konfiguroin aina tarkennuksen peukalonapille, jos se vain on mahdollista. Peilijärjestelmissä konfiguroin siihen jatkuvan automaattitarkennuksen. Kohde on terävä napin painalluksella. Jos kohde liikkuu, pidän napin painettuna ja olen valmis ottamaan kuvan tai kuvasarjan haluamallani hetkellä.

Olympuksen E-P2:ssa peukalonapille on konfiguroitava kertatarkennus, koska E-P2:n jatkuva AF on huono. Se soutaa edestakaisin eikä lukitu oikein mihinkään. E-P3:ssa tämä on muuttunut, ja nyt voin määrittää jatkuvan AF:n peukalonapille. Tarkennus on kuin kerta-AF paikoillaan pysyville kohteille ja nappi pohjassa systeemi pystyy seuraamaan monia liikkuvia kohteita. Sitten sanan ”moni” määrittely...

Vaikka E-P3:n yksittäistarkennus olisikin samalla tasolla kuin D3x:ssä, jatkuva tarkennus ei ole. Hyvällä peilijärjestelmällä, kuten D3x, pystyn seuraamaan oikullisia kohteita, kuten juoksevaa koiraa helposti, pidän tarkennuksen ja kuvaan, ja useimmat kuvat ovat teräviä, jos valotusaika on kunnossa. E-P3:lla ensimmäinen ongelma on livekuva. VF-2 -etsin on päivittämättä liian pitkään. Koiran seuraaminen, sommittelu ja jatkuva kuvaaminen on vaikea yhdistelmä. Tämä on alue, jossa optinen peilitähtäin on vielä parempi kuin sähköinen etsin. Kennon kaksinkertainen työ vie liikaa aikaa etsimeltä. Toinen seikka on, että E-P3:ssa tarkennuksen algoritminen ennustaminen on vielä hiukan vajaa. Peilikamerassa on lyhyempi aikaväli viimeisimmän tarkennusinformaation ja sulkimen laukeamisen välillä kuin livekuvakamerassa. Niissä voidaan ennustaa tarkemmin missä tarkennuksen pitää olla sulkimen lauetessa. Ja lopuksi, E-P3:n kuvataajuus, 3 kuvaa sekunnissa, ei ole paras toimintasarjoihin. Kaikki tämä voi johtaa ongelmiin kohteen seuraamisessa, sommittelussa ja terävien kuvien saamisessa. Koirien juoksukuviin en valitsisi kamerakseni E-P3:a. Ja jos minun pitäisi, en käyttäisi jatkuvaa kuvausta vaan yksittäisiä ruutuja koiraa seuraten ja liikkeen kohokohtia etsien. Tämä tekniikka näyttäisi lisäävän onnistumisprosenttia paljon.

Mutta leikkivät lapset ovat nyt helppoja, enimmäkseen. Urheilu katsomosta ja kentän laidalta on helppoa, enimmäkseen. Lentokoneet ja autot, enimmäkseen.

”Enimmäkseen”, koska liikkeen nopeus ei ole ratkaisevaa sinänsä. Merkitsevää on etäisyyden muuttumistahti. Mikään tosi nopea kaukana ei liiku nopeasti kameraan nähden. Mitä lähemmäksi liike tulee sitä vaikeammaksi se muodostuu. Alla on yksinkertainen harjoitus, joka osoittaa, että aluksi erot ovat pieniä mutta lopuksi tapahtuu nopeasti. Auto lähestyy noin 40km/h (paikan nopeusrajoitus):

Yllä olevat kuvat ovat 100% suurennuksia. Kahdeksan perättäistä kuvaa E-P3:lla. Objektiivi M.Zuiko 40-150mm 1:4-5.6. Polttoväli 40mm, aukko 4. Jatkuva tarkennus. Kuvat on yliterävöitetty niin, että terävä terävöityy, epäterävä ei.

Alla sarjan ensimmäisen ja viimeisen kuvan alkuperäinen rajaus. Seisoin siis hyvin lähellä tien reunaa. Tästä tilanteesta E-P3 selviää hyvin kahdeksaan ruutuun saakka, paitsi rajauksen vaikeutuminen lopussa. Yhdeksäs ruutu oli epäterävä.

MUUTA TARKENNUKSEEN LIITTYVÄÄ

Nikon antaa AF:n toiminta-alueeksi -1 - +19 EV D3x:lle. Olympus antaa arvot 0-18 EV E-P2:lle ja 0-20 EV E-P3:lle. Näiden arvojen välillä AF:n pitäisi löytää ja lukittua. EV 0 vastaa 1 sekuntia aukolla 1 ja ISO 100:lla. Testasin Olympukset Lumix 20mm/1.7 -objektiivilla. AF lukittui luotettavasti 1” saakka (EV 0,5, ISO 200) E-P2:lla ja 4” saakka (EV -1,5 !!, ISO 200) E-P3:lla. Testasin D3x:n 50/1.4:llä. AF lukittui luotettavasti 2” saakka (EV 0, ISO 100). Targettini oli mustia neliöitä valkoisella pohjalla, 50/50. EV 0:ssa on enää pysty näkemään D3x:n etsimen läpi. VF-2 etsin E-P2:ssa kohisee EV 0,5:ssä rajusti mutta menettelee vielä. Suuri yllätys oli VF-2:n laatu E-P3:ssa. Ei haitallista kohinaa, EV -1,5:ssäkin näki varsin hyvin mitä on tekemässä.

Todellisissa kuvaustilanteissa on tavallisesti jotain kirkkaampaa, johon tarkentaa. Nyt tilanne oli täysin harmaa hämäryys/pimeys silmilleni. D3x:n ja E-P2:n tulokset ovat loogisia. En väitä, että EV-arvoni ovat absoluuttisen oikeita sellaisenaan, tämä oli vain tapani verrata. En edes tiedä millaisia targetteja Nikonilla ja Olympuksella käytetään. Mutta että EV -1,5 E-P3:lle??? (HUOMAA: AF apuvalo ei ollut päällä.) Tarkastin useita kertoja ja tämä oli tulos, jonka sain joka kerta muihin verrattuna. E-P3:n ja muiden väli oli merkittävä, huomattava, iso, miellyttävä ja ärsyttävä. Liikkuvien kohteiden tapauksessa on aina löydettävä kontrastinen tarkennuskohta mahdollisimman nopeasti. Muuten AF ei pysty lukittumaan minnekään.

Tosiaankin, kamerassa on nyt AF-apuvalo, jos haluat herättää huomiota kuvattavissa ...

E-P3n kasvojen tunnistuksessa on uusia ominaisuuksia. Voit valita tarkentaako se oikeaan vai vasempaan silmään, tai voit asettaa sen tarkentamaan lähimpään silmään. Muoto- ja glamourkuvaajat pitävät tästä!

Voit myös tarkentaa koskettamalla minne vain OLED-takanäytössä. E-P3 tarkentaa ja ottaa kuvan. Tämä oli jännä ominaisuus ihmisten joukossa 12mm laajakulman kanssa. Kukaan ei tiennyt selailinko kuvia näytössä vai mitä tein. Toimii loistavasti runkovakaajan kanssa. Ominaisuus kytketään päälle suoraan näytöstä.

Edelleen jäin kaipaamaan tarkennusvarmistusta manuaaliobjektiiveille. Vuosia sitten meillä oli tarkennuspylväs Leafin kolmen valotuksen perien softassa. Tarkennusrengasta käännettiin ja katsottiin miten pylväs menee ylös kunnes se alkaa laskea. Sitten vain käännettiin hiukan taakse maksimiin ja siinä. Jonkin tämänkaltaisen toteuttamisen ei pitäisi olla liian vaikeaa.

Ja sitten on mahdollista zone-tarkennus 12mm/2.0 -objektiivilla... Mutta se onkin taas uusi tarina.

-p-

Olympus E-P3: Automaattitarkennuksen nopeus

Olympus E-P3 esiteltiin 30.6. Se on nimensä mukaisesti kolmas versio Olympuksen E-P -sarjassa, jota itsekin käytän. Se kiinnostaa minua, koska sen luvataan poistavan kokonaan edeltäjiensä suurimman ongelman, hitaan tarkennuksen. Kaiken kaikkiaan kameran responsiivisuuden pitäisi olla aivan uudella tasolla. 

Tein yksinkertaisen testijärjestelyn saadakseni selville miten nopea E-P3:n tarkennus on. Istuin pöydän ääressä kyynärpäät pöytään nojaten. Pöydän toisella puolella oli sanomalehti tuolin selkänojalla (1m päässä) ja sen takana viherkasvi huoneen toisella laidalla 5 metrin päässä. Asetin sekä E-P3:n että E-P2:n toimimaan yhden valotuksen AF-moodissa laukaisinta painettaessa niin, että kamera voi laueta vasta tarkennuksen ollessa oikein. Muut asetukset: Program-valotus, ISO 400, yhden valotuksen moodi, keskikokoinen JPG, vain keskitarkennuspiste aktiivinen.

Suuntasin tarkennuspisteen sanomalehteen ja painoin laukaisinta kunnes kamera tarkentaa ja laukeaa, suuntasin tarkennuspisteen kasviin ja painoin laukaisinta kunnes kamera tarkentaa ja laukeaa, suuntasin tarkennuspisteen sanomalehteen ja painoin... Jatkoin tätä kunnes laskin 75 kuvaa. Luku 75 ei ole tärkeä. Ajatus oli tehdä tarpeeksi toistoja, että yksittäisten tarkennusten hienoiset erot tasoittuisivat, kun kuvaan molemmilla kameroilla. Toistin harjoituksen neljällä objektiivilla:

  1)  Uusi Olympus m4/3 kittizoom 14-42mm 1:3.5-5.6 II R. Testaus 42mm polttovälillä.

  2)  Olympus m4/3 zoom 40-150mm 1:4-5.6. Testaus 50mm polttovälillä.

  3)  Olympus 4/3 zoom 12-60mm 1:2.8-4, jossa Novoflex m4/3-adapteri. Testaus 50mm plttovälillä.

  4)  Panasonic Lumix G 20mm 1:1.7

Sitten katsoin kunkin sarjan ensimmäisen ja viimeisen ruudun EXIF-tiedoista niiden välisen aikaeron. Jaoin tämän ajan sarjan kuvien määrällä saadakseni yhden kuvan keskimääräisen ajan kameran suuntaukselle, tarkennukselle ja valotukselle.

Tällaiset tulokset sain:

        E-P3     E-P2        E-P3 on nopeampi

1)    0,82s    1,41s            42%

2)    0,89s    1,46s            39%

3)    1,96s    2,26s            13%

4)    0,87s    1,54s            44%

Minulla ei ole tietoa miten kauan kameran suuntaamiseen meni kunkin kuvan välillä mutta se ei ollut paljoa. Käänsinhän kameraa vain muutaman asteen ylös tai alas. Olympuksen mukaan E-P3:n suljinviive on VAIN 60ms. Johtopäätökseni on, että E-P3 on käytännössä tuplasti nopeampi käyttää kuin E-P2. Vanhemmilla 4/3-järjestelmän DSLR-objektiiveilla objektiivi tulee rajoittavaksi tekijäksi. Uskoisin, että nämä objektiivit voisivat hyötyä uudesta firmwaresta m4/3-rungoille.

Miten nopea E-P3 nyt sitten on? Olympus väittää sen olevan nopeimmin tarkentuva kamera kaikista järjestelmäkameroista. Katsotaanpa!

Toistin saman testin Nikon D3x:llä ja kolmella Nikon-objektiivilla:

  5)  AF-S Micro Nikkor 105mm 1:2.8 G

  6)  AF Nikkor 85mm 1:1.4 D

  7)  AF-S Nikkor 14-24mm 1:2.8 G. Testaus 24mm polttovälillä.

Tulokset:

        D3x

5)    0,97s

6)    1,15s

7)    0,70s

Näiden kolmen objektiivin erot ovat loogisia ja lienevät tuttuja kaikille niillä kuvanneille. Laajakulmazoom 14-24mm on nopea, koska siinä tarkennuselementin tarvitsee liikkua vain hiukan. Sen ohessa katsokaapa E-P3:a! E-P3 on kolmella kuluttajaobjektiivilla nopeampi kuin Nikon. Sen nopeus on ihan samalla tasolla kuin todella nopean ammattirungon, jolla on kymmenkertainen hintalappu!

PÄIVITYS: 

Sama testi uudella Olympus M. Zuiko 12mm 1:2.0 -objektiivilla. Tämä objektiivi on Olympuksen ensimmäinen m4/3-objektiivi, jonka Olympus sijoittaa kolmiportaisessa objektiiviluokituksessaan korkeimmalle tasolle.

Testitulos E-P3:lla 0,74s. E-P2 ei enää kiinnostanut, koska runkojen ero tuli jo esiin. 

Jo uutta kittizoomia testatessa livenäytön päivitysnopeus tuntui häiritsevän hieman. Etsinhän sammuu ja syttyy uudelleen jokaisen kuvan yhteydessä, kun kenno resetoidaan ennen valotusta ja sen jälkeen. (Minulla ei ollut päällä kuvatun kuvan näyttöä, vain etsinkuvan näyttö). Tämän 12mm objektiivin kanssa on selvää, että nyt rajoittavana tekijänä on kameran muu toiminta kuin tarkennus. Pelkkä edestakaisin tarkentelu käy huomattavasti sujuvammin, ja nopeammin kuin Nikon 14-24mm:llä. Tällä objektiivilla tarkennus on valmis välittömästi nappia painettaessa. Oli miten oli, saatu tulos kertoo kameran kokonaiskyvystä ottaa kaksi peräkkäistä, eri kohtaan tarkennettua kuvaa. Tarkennus on erittäin nopea, mutta E-P3:n kaltaisen Live View-kameran responsiivisuus ei ole vielä aivan optisella etsimellä varustetun ammattikameran, D3x:n tasolla. 

-p-

Olympus E-P2 plus VF-2

Tässäpä ne ovat, Olympuksen kaksoset. Ilman objektiiveja ja irrotettavia etsimiä (ja tietysti uutta kiiltävää mustaa pintaa), uusi E-P2 olisi vaikea erottaa veljestään, E-P1:stä.

EP-2:ssa on joitakin lisäyksiä EP-1:een nähden mutta merkittävin asia on uusi sähköinen etsin VF-2. EP-2:ssa on hiukan korkeampi varustekenkä ja sen takana uusi varusteliitin. VF-2 yksinkertaisesti työnnetään varustekenkään ja liittimeen. Tarvitsee vain painaa etsimen valintanappia okulaarin alla, ja käytössä on kokonaan uusi tapa katsella maailmaa PENillä.

Minulla oli esituotantoasteinen E-P2 (firmware 0.9) muutaman päivän ja saatoin kokeilla VF-2:ta käytännössä. E-P1:ni on ollut melkoisessa käytössä kesäkuun lopulta. Ikävä kyllä uusi sähköinen etsin (EVF) ei toimi E-P1:ssä. E-P2:n runko toimii tasan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Kesti vain pari minuuttia, kun konfiguroin sen menut ja nupit sopimaan omaan kuvaustapaani. Ainoa muutos, jonka tein käytössä oli Fn-nupin muuttaminen terävyysalueen tarkistukseen. Sehän on yksi EVF:n eduista optiseen helokehäetsimeen nähden.

VF-2 -etsin

Olympus ei asiaa suoraan vahvistanut mutta VF-2:n sisällä on ilmeisesti Epsonin uusi TFT-näyttö. Ainakin siinä on 1.44 megapikseliä. Se on suuri ja kirkas. Vertasin VF-2:ta EOS 5D MkII:een ja Nikon D3x:ään. Se ei tietenkään ole reilua, mutta tässä uudessa EVF:ssä on tosiaan suuri kuva. Ja laseillanikin näen koko kuva-alan. Kirkkaassa päivänvalossa kuva ei pärjää näille kinokoon etsimille. Ne ovat teräviä ja toistavat väriliu´ut oikein,  VF-2 taas on yhä keinotekoinen, värit ovat haaleammat ja vertailtaessa paljastuu sen pikseliluonne. Mutta kun tullaan himmeään tai vaikka tavalliseenkin huonevaloon suhde muuttuu. VF-2 on kirkaampi ja parempi. Ja jos mennään jonnekin todella hämärään, optisten etsimien läpi ei oikein enää näe - ja 5D MkII lopettaa kokonaan tarkentamisen, VF-2 sen sijaan tulee hyvin rakeiseksi mutta sillä voi edelleen rajata ja E-P2 tarkentaa aivan hienosti nappia painaen.

Olen käyttänyt yhdistelmää Lumix 20mm/1.7 objektiivi ja optinen VF-1 etsin niin pitkään, että oli aika shokeeraavaa laukaista ensimmäisen kerran VF-2:n läpi. Sehän meni sekunniksi pimeäksi... No, mekaaninen suljinhan kamerassa on. Jatkuvassa kuvauksessa sen sijaan ei ole mustaa kuvien välissä. Puolen päivän jälkeen unohdin jo kuvaavani EVF:n läpi Se vaan oli niin kätevää, kun voi nopeasti arvioida valotusta ja terävyysaluetta. Haluan tällaisen omaksi.

Mutta eikös se olekin huvittava kapistus E-P2:n päällä. Jos E-P1 ja VF-1 ovat yhdessä tyylikästä retroa niin mitä tämä on - öh, derkkuretroa? Ei voi estää, että mieleen tulee DDR-aikainen Pentacon Six ja sen neuvostoaikaiset KIev 6 -sukulaiset tai mitenkä olisi upouusi (tehdään edelleen Ukrainassa) Arax/Kiev 88 TTL-prisman kanssa. Voi veljet, Olympus!

VF-2:n melkoinen korkeus tulee monesta tekijästä: lisälaitteen rakenne, taittuva optinen osa osa kääntyy portaattomasti ylös suoraan kulmaan asti, iso näyttö, laadukas diopterikorjattu vääristämätön okulaari ja lopuksi E-P2:n varustekenkä on korkeampi lisäliittimen vuoksi. Oikeastaan korkeus kameran pohjasta okulaariin on sama kuin EOS 5D MkII:lla. Käytännössä en tuntenut, että VF-2 häiritsisi E-P2:n kompaktiutta yhtään. Sitä oikeastaan korosti se, että minun oli pidettävä kameran merkki ja design piilotettuna koko ajan. Olympus teki tässä oikein eikä tuonut pientä ja huonolaatuista EVF:ää niin kuin Panasonic GF-1:een. Jäin kuitenkin kaipaamaan VF-2:een lukitusta, nyt se on varustekengässä turhan löysässä.

VF-2 näyttää tietenkin kaiken saman informaation kuin kameran takanäyttö. E-P2:ssa on paljon valinnanvaraa: hienolinjaisia apuviivoja, vesivaaka, elävä histogrammi, valotusarvoja korjailuineen jne - tai yksinkertaisesti puhdas kuva ilman sälää. VF-2:ta voidaan käyttää kuvien katseluun, ja VF-2:sta voi siirtyä takanäyttöön ja takaisin milloin vain. VF-2 on paras näkemäni sähköinen näyttö valokuvakamerassa.

  

Muita uusia ominaisuuksia

Varustekengän takana oleva uusi liitin käy myös muille lisävarusteille, kuten stereomikrofoniadapterille (EMA-1) ja stereomikrofonille (ME-51S). Tämäkin adapteri työnnetään varustekenkään - mutta sinne menee vain yksi varuste kerrallaan, sama koskee ulkoista salamaa. Minua asia ei ole vielä häirinnyt mutta ymmärrän, että joitakin on.

AF-seurannan lukitus on nyt parempi kuin E-P1:ssä speksien mukaan mutta en huomannut suurta eroa. Ainakaan ei olla vielä EOS 5D MkII:n luokassa, joka on minulle käytettävyyden alaraja.

HD-video on edelleen 720p mutta nyt toimivat myös käsisäädöt. Taidefilttereihin on lisätty kaksi uutta: dioraama ja krossikehitys. Dioraama tekee ihmiset ja rakennukset lelumaisiksi blurraamalla alhaalta ja ylhäältä, ja krossikehitys tekee fantsuja värejä. En ole vakuuttunut, vaikka täytyy kyllä myöntää, että minulla on leikkausta odottamassa melkoisesti E-P1:n ART 6 -filtterillä kuvattua töksähtelevää videomateriaalia. Viimeisenä ja vähäisimpänä on lisää kuva-automatiikkaa (i-Enhance) ja kuvaesitysten kauko-ohjausta HDMI:n välityksellä.

Lisävaruste, jonka oikeasti haluaisin nähdä on näyttöpiuha rungon ja VF-2:n välille. Se antaisi paljon uusia mahdollisuuksia etäkuvaamiseen.

Kaiken kaikkiaan E-P2 on minulle tasan sama kamera kuin E-P1, erona vain liitin VF-2:lle. Muuten samaa laitetta mainituilla lisävarusteilla ja softapäivityksillä. Olen tyytyväinen, että Olympus toi E-P1:n niin kuin tapahtui, koska sen kanssa on ollut kivaa ja olen kuvannut niin paljon. Harmi, että Epsonin tuotekehitys oli puoli vuotta myöhässä E-P1:lle. Kehityksestä puheen ollen, minusta tuntuu, että Olympus ja Panasonic kilpailevat liikaa toisiaan vastaan eikä yhdessä micro 4/3:n puolesta. Yksi typerä päätös lisää on erilaiset EVF-liittimet näiltä valmistajilta!

Saatavuus ja hinta

E-P2 on vasta menossa sarjatuotantoon. Silti tämä näkemäni sample tuntui jo hyvin viimeistellyltä enkä huomannut mitään ongelmia EVF:ssä, joka on kokonaisuuden uusi osa. E-P2 ja VF-2 ovat kaupoissa tammikuussa 2010. Olympuksella on edelleen vaikeuksia tuottaa riittävästi E-P1:tä. Saa nähdä miten pärjäävät sitten E-P2:n kanssa. Rungon ja VF-2:n yhteishinta on annettu 899 euroksi, joka ei ole ollenkaan paha ja todellisuudessahan kaupat myyvät halvemmalla.

Uusia objektiiveja 2010

Toivoin, että Olympus olisi esitellyt tässä yhteydessä valovoimaisia laajakulmia ja teleitä. Todellisuudessahan nuo ovat marginaalitoiveita, ja Olympus julkistaakin kaksi kuluttajaluokan zoomia. Ne ovat 9-18mm/4.0-5.6 ja 14-150mm/4.0-5.6, todella kompaktit zoomit, joissa on käytetty ED-lasia, ja tulevat myyntiin 2010 alkupuoliskolla. E-P2:n hyvän kuvanvakaajan kanssa ne ovat käyttökelpoisempia kuin numerot sanovat, mutta silti...

-p-

Kuvalaatu, joka on saatavissa esiin, kun työskennellään E-P2:n (tai vastaavasti E-P1:n) RAW-tiedostoila on suorastaan erinomainen, kun verrataan sen 12MP:n kuvakokoon ja pieneen fyysiseen kokoon ja mukana pidettävyyteen. Myös sillon, kun olosuhteet ovat jotain muuta kuin ihanteelliset. Tämä kuva on otettu käsivaralta Lumix 20mm/1.7 objektiivilla @ 1/40s, f/2.0 ja ISO 1000. Kertonee miten hämärää oli!  Tämä sivun kuvat on käsitelty omaan tyyliini, joten ne eivät edusta kameran laatua sinänsä. Olen valokuvaaja, en kopiokone... ;-)  Vasemmalla on 100% osasuurennos. En tehnyt tähän mitään vertailuparia mutta vertaa vapaasti oman kamerasi sateisen illan ISO 1000, f/2.0 kuviin.

Nikon D3x: ISO 400 -> 1600

Tässä kaksi lisähuomiota Nikon D3x:n käytöstä heikommassa valossa. Toinen kuvanlaadusta korkeilla herkkyysarvoilla ja toinen tavallaan siihen liittyvästä laukaisuvakaudesta pitkillä valotusajoilla. 

D3x, AF-S Nikkor 200mm 1:2G @ f/2, ISO 400

ISO 400 - ISO 1600

Olen nyt kuvaillut jonkin verran käyttäen D3x:n hienoa Auto-ISO -toimintoa. Canonin 5D MkII:n kohdalla olin pettynyt Canonin tapaan toteuttaa herkkyysautomatiikka. Mielestäni se on täysin käyttökelvoton. Nikon sen sijaan antaa kuvaajalle valittavaksi kaksi parametria: asetuksen suurimmalle sallitulle herkkyysasetukselle ja asetuksen pisimmälle sallittavalle valotusajalle. Nämä kaksi parametria tekevät herkkyysautomatiikasta todella toimivan. Esimerkiksi 85-millisellä objektiivilla asetan pisimmäksi sallituksi valotusajaksi 1/125s. Se varmistaa, että käsivaralta kuvat ovat teräviä, ja saan oikeasti hyödyn kennon korkeasta resoluutiosta. Herkkysautomatiikka toimii oikein kaikilla valotusautomatiikan asetuksilla, ja ISO-herkkyys on koko ajan nähtävissä etsimessä, joten pääsen halutessani vaikuttamaan automatiikan tekemisiin.

Pidin aluksi D3x:ää pelkkänä studio- ja maisemakamerana, joten en alun perin odottanut kovinkaan paljoa D3x:n korkeista herkkyysasetuksista. Lapissa kuvatessani jopa varoin käyttämästä yli ISO-arvoja yli 200:n laadun varmistamiseksi. Nyt Auto-ISO:n käyttö johti kuin huomaamatta myös korkeiden arvojen hyödyntämiseen. Kuvia katsellessani olin positiivisen yllättynyt niiden siististä rakeesta. En oikeastaan havainnut mitään eroa Canonin 5D MkII:n kuviin, joista olin pitänyt todella paljon. 

Testasin myös asian tarkemmin nähdäkseni millaisia kamerat oikeasti ovat toisiinsa nähden tässä suhteessa. Testikuvat herkkyyksillä ISO 400, 800 ja 1600 löytyvät täältä. Kuvat kannattaa jälleen downloadata omalle koneelle, jos haluaa verrata niitä 100% koossa. Vertailukuvissa Canon-tiedostot on skaalattu (107,7%) Nikonin kokoon, jolloin kuvista tulisi saman kokoiset vedokset.

Nämä ovat RAW-tiedostoista kehitettyjä ruutuja, kummassakin kamerassa oli käytössä aina sama herkkyysasetus ja kaikenlaiset kameran sävykorjaukset ovat pois päältä. Objektiivina Nikonilla 85mm/1.4 ja Canonilla 85mm/1.2 LII. Aukko-asetuksena käytin f/8. Suosikkikonvertterini on Adobe Lightroom, joten käytin sitä tässäkin. Kohinanpoistossa oli asetukset Luminance 0, Color 25. Erojen esiintuomiseksi käytin terävöitystä 50 / 0,5 / 50. Tiedän hyvin, että esim DxO Labsin (dxomark.com) mukaan kameroiden herkkyysasetukset eivät kuulemma ole yhtäläiset. Tämä testini ei tue sitä väitettä. Samalla Lightroomin sävykäyrällä huippuvaloarvot ovat lähes samat niin, että Canon on hiukan ”herkempi” mutta näissä huippuvalokorjatuissa pareissa Nikon on hiukan vaaleampi 1/4-sävyarvossa. Kameroiden tuottamat sävykäyrät ovat siis hiukan erilaiset, mutta todellisuudessa herkkyyserot peittyvät objektiivien himmenninkalibraatioiden eroihin.

Kaiken kaikkiaan vertailuparit ovat muutenkin hyvin samankaltaiset. Nikonin rae on kuitenkin ehkä hiukan pienempää ja tiiviimpää ja on myös hiukan parempi yksityiskohdissa. Ero näkyy ruudulla mutta on lähes merkityksetön vedoksessa. Silti hyvin vaikuttava tulos Nikonilta, kun ottaa vielä huomioon miten selkeästi parempi kamera D3x oli ISO 100 -asetuksella.

Huomautus:

Kehitin kokeilun vuoksi Canonin tiedostot myös DPP:llä ja Nikonin tiedostot NX2:lla. DPP tuotti puhtaamman ja tiukemman raerakenteen 5D MkII:lle kuten tiesin aikaisemmasta kokemuksesta. Siinä ei mitään uutta. NX2:n jälki D3x:lle oli kiinnostavampaa, mutta en nähnyt mitään käytännössä merkittävää eroa Lightroomiin nähden. Niinpä, koska DPP on minulle ei-kiinnostava konvertteri tuota hiukan parempaa raetta ja terävyyttä lukuun ottamatta, en viitsinyt nähdä hyödytöntä vaivaa saadakseni DPP-kuviin saman sävyalan ja terävyyden kuin Lightroom-kuviin. Enhän aio oikeissakaan, Canonilla ottamissani kuvissa hukata kuviini haluamaani kauneutta hiukan tiukemman rakeen takia käyttämällä DPP:tä. Jos joku haluaa nähdä mitä eroa on Lightroomin ja DPP:n kohinaominaisuuksien välillä, se on nähtävissä vertailussani 5D:n ja 5D MkII:n välillä.

 

D3x, PC-E Micro Nikkor 85mm 1:2.8D @ 1/50s, f/2.8, ISO1600. Osarajaus 100%.

Kuvaamisen vakaus pitkillä ajoilla

Toinen mutu-asia, joka piti ihan selvittää pikku testillä oli käsivarakuvaamisen vakaus. Nimittäin, kun aloin kuvaamaan D3x:llä se tuntui erittäin vakaalta ja laukaisu positiivisen tärähtämättömältä. Viime aikoina olen jälleen kuvaillut myös 5D MkII:lla, ja kun otin sen jälleen käteen se tuntui tosi vaakaalta mutta aivan eri tavalla kuin D3x. Laukaisuhetket tuntumineen ovat täysin erilaiset. En itse asiassa tiedä kummasta pidän enemmän. Mutta testi osoitti ensituntumani olleen aavistuksen oikean suuntainen. Pidemmässä kuvasarjassa samaan kokoon skaalatuissa kuvissa saisin ehkä Nikonilla keskimäärin enemmän teräviä kuvia. Ja ero korostuu valotusaikojen pidentyessä. Kukin testiruutuni on kymmenen peräkkäisen laukaisun summa - ”hajonta”. (Kymmen ruutua kohdistettuna Photoshop-tasoina niin tiukaksi kuvioksi kuin mahdollista, moodina screen). Valotusajat ovat 1/15s ja 1/2s, objektiivit yllä mainitut 85-milliset.

Tämä lähes ratkaisematon tulos tuo jälleen esiin ”testaamisen” vaikeuden. Jos joku sanoo, että yksi huippukamera on parempi kädessä ja laukaista kuin toinen (parempi ergonomia) niin minä sanon, että tuskin, luulet vain. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia, omasta kehosta ja aiemmista kokemuksista riippuvia asioita.

-p-