Olympus E-P2 plus VF-2

Tässäpä ne ovat, Olympuksen kaksoset. Ilman objektiiveja ja irrotettavia etsimiä (ja tietysti uutta kiiltävää mustaa pintaa), uusi E-P2 olisi vaikea erottaa veljestään, E-P1:stä.

EP-2:ssa on joitakin lisäyksiä EP-1:een nähden mutta merkittävin asia on uusi sähköinen etsin VF-2. EP-2:ssa on hiukan korkeampi varustekenkä ja sen takana uusi varusteliitin. VF-2 yksinkertaisesti työnnetään varustekenkään ja liittimeen. Tarvitsee vain painaa etsimen valintanappia okulaarin alla, ja käytössä on kokonaan uusi tapa katsella maailmaa PENillä.

Minulla oli esituotantoasteinen E-P2 (firmware 0.9) muutaman päivän ja saatoin kokeilla VF-2:ta käytännössä. E-P1:ni on ollut melkoisessa käytössä kesäkuun lopulta. Ikävä kyllä uusi sähköinen etsin (EVF) ei toimi E-P1:ssä. E-P2:n runko toimii tasan samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Kesti vain pari minuuttia, kun konfiguroin sen menut ja nupit sopimaan omaan kuvaustapaani. Ainoa muutos, jonka tein käytössä oli Fn-nupin muuttaminen terävyysalueen tarkistukseen. Sehän on yksi EVF:n eduista optiseen helokehäetsimeen nähden.

VF-2 -etsin

Olympus ei asiaa suoraan vahvistanut mutta VF-2:n sisällä on ilmeisesti Epsonin uusi TFT-näyttö. Ainakin siinä on 1.44 megapikseliä. Se on suuri ja kirkas. Vertasin VF-2:ta EOS 5D MkII:een ja Nikon D3x:ään. Se ei tietenkään ole reilua, mutta tässä uudessa EVF:ssä on tosiaan suuri kuva. Ja laseillanikin näen koko kuva-alan. Kirkkaassa päivänvalossa kuva ei pärjää näille kinokoon etsimille. Ne ovat teräviä ja toistavat väriliu´ut oikein,  VF-2 taas on yhä keinotekoinen, värit ovat haaleammat ja vertailtaessa paljastuu sen pikseliluonne. Mutta kun tullaan himmeään tai vaikka tavalliseenkin huonevaloon suhde muuttuu. VF-2 on kirkaampi ja parempi. Ja jos mennään jonnekin todella hämärään, optisten etsimien läpi ei oikein enää näe - ja 5D MkII lopettaa kokonaan tarkentamisen, VF-2 sen sijaan tulee hyvin rakeiseksi mutta sillä voi edelleen rajata ja E-P2 tarkentaa aivan hienosti nappia painaen.

Olen käyttänyt yhdistelmää Lumix 20mm/1.7 objektiivi ja optinen VF-1 etsin niin pitkään, että oli aika shokeeraavaa laukaista ensimmäisen kerran VF-2:n läpi. Sehän meni sekunniksi pimeäksi... No, mekaaninen suljinhan kamerassa on. Jatkuvassa kuvauksessa sen sijaan ei ole mustaa kuvien välissä. Puolen päivän jälkeen unohdin jo kuvaavani EVF:n läpi Se vaan oli niin kätevää, kun voi nopeasti arvioida valotusta ja terävyysaluetta. Haluan tällaisen omaksi.

Mutta eikös se olekin huvittava kapistus E-P2:n päällä. Jos E-P1 ja VF-1 ovat yhdessä tyylikästä retroa niin mitä tämä on - öh, derkkuretroa? Ei voi estää, että mieleen tulee DDR-aikainen Pentacon Six ja sen neuvostoaikaiset KIev 6 -sukulaiset tai mitenkä olisi upouusi (tehdään edelleen Ukrainassa) Arax/Kiev 88 TTL-prisman kanssa. Voi veljet, Olympus!

VF-2:n melkoinen korkeus tulee monesta tekijästä: lisälaitteen rakenne, taittuva optinen osa osa kääntyy portaattomasti ylös suoraan kulmaan asti, iso näyttö, laadukas diopterikorjattu vääristämätön okulaari ja lopuksi E-P2:n varustekenkä on korkeampi lisäliittimen vuoksi. Oikeastaan korkeus kameran pohjasta okulaariin on sama kuin EOS 5D MkII:lla. Käytännössä en tuntenut, että VF-2 häiritsisi E-P2:n kompaktiutta yhtään. Sitä oikeastaan korosti se, että minun oli pidettävä kameran merkki ja design piilotettuna koko ajan. Olympus teki tässä oikein eikä tuonut pientä ja huonolaatuista EVF:ää niin kuin Panasonic GF-1:een. Jäin kuitenkin kaipaamaan VF-2:een lukitusta, nyt se on varustekengässä turhan löysässä.

VF-2 näyttää tietenkin kaiken saman informaation kuin kameran takanäyttö. E-P2:ssa on paljon valinnanvaraa: hienolinjaisia apuviivoja, vesivaaka, elävä histogrammi, valotusarvoja korjailuineen jne - tai yksinkertaisesti puhdas kuva ilman sälää. VF-2:ta voidaan käyttää kuvien katseluun, ja VF-2:sta voi siirtyä takanäyttöön ja takaisin milloin vain. VF-2 on paras näkemäni sähköinen näyttö valokuvakamerassa.

  

Muita uusia ominaisuuksia

Varustekengän takana oleva uusi liitin käy myös muille lisävarusteille, kuten stereomikrofoniadapterille (EMA-1) ja stereomikrofonille (ME-51S). Tämäkin adapteri työnnetään varustekenkään - mutta sinne menee vain yksi varuste kerrallaan, sama koskee ulkoista salamaa. Minua asia ei ole vielä häirinnyt mutta ymmärrän, että joitakin on.

AF-seurannan lukitus on nyt parempi kuin E-P1:ssä speksien mukaan mutta en huomannut suurta eroa. Ainakaan ei olla vielä EOS 5D MkII:n luokassa, joka on minulle käytettävyyden alaraja.

HD-video on edelleen 720p mutta nyt toimivat myös käsisäädöt. Taidefilttereihin on lisätty kaksi uutta: dioraama ja krossikehitys. Dioraama tekee ihmiset ja rakennukset lelumaisiksi blurraamalla alhaalta ja ylhäältä, ja krossikehitys tekee fantsuja värejä. En ole vakuuttunut, vaikka täytyy kyllä myöntää, että minulla on leikkausta odottamassa melkoisesti E-P1:n ART 6 -filtterillä kuvattua töksähtelevää videomateriaalia. Viimeisenä ja vähäisimpänä on lisää kuva-automatiikkaa (i-Enhance) ja kuvaesitysten kauko-ohjausta HDMI:n välityksellä.

Lisävaruste, jonka oikeasti haluaisin nähdä on näyttöpiuha rungon ja VF-2:n välille. Se antaisi paljon uusia mahdollisuuksia etäkuvaamiseen.

Kaiken kaikkiaan E-P2 on minulle tasan sama kamera kuin E-P1, erona vain liitin VF-2:lle. Muuten samaa laitetta mainituilla lisävarusteilla ja softapäivityksillä. Olen tyytyväinen, että Olympus toi E-P1:n niin kuin tapahtui, koska sen kanssa on ollut kivaa ja olen kuvannut niin paljon. Harmi, että Epsonin tuotekehitys oli puoli vuotta myöhässä E-P1:lle. Kehityksestä puheen ollen, minusta tuntuu, että Olympus ja Panasonic kilpailevat liikaa toisiaan vastaan eikä yhdessä micro 4/3:n puolesta. Yksi typerä päätös lisää on erilaiset EVF-liittimet näiltä valmistajilta!

Saatavuus ja hinta

E-P2 on vasta menossa sarjatuotantoon. Silti tämä näkemäni sample tuntui jo hyvin viimeistellyltä enkä huomannut mitään ongelmia EVF:ssä, joka on kokonaisuuden uusi osa. E-P2 ja VF-2 ovat kaupoissa tammikuussa 2010. Olympuksella on edelleen vaikeuksia tuottaa riittävästi E-P1:tä. Saa nähdä miten pärjäävät sitten E-P2:n kanssa. Rungon ja VF-2:n yhteishinta on annettu 899 euroksi, joka ei ole ollenkaan paha ja todellisuudessahan kaupat myyvät halvemmalla.

Uusia objektiiveja 2010

Toivoin, että Olympus olisi esitellyt tässä yhteydessä valovoimaisia laajakulmia ja teleitä. Todellisuudessahan nuo ovat marginaalitoiveita, ja Olympus julkistaakin kaksi kuluttajaluokan zoomia. Ne ovat 9-18mm/4.0-5.6 ja 14-150mm/4.0-5.6, todella kompaktit zoomit, joissa on käytetty ED-lasia, ja tulevat myyntiin 2010 alkupuoliskolla. E-P2:n hyvän kuvanvakaajan kanssa ne ovat käyttökelpoisempia kuin numerot sanovat, mutta silti...

-p-

Kuvalaatu, joka on saatavissa esiin, kun työskennellään E-P2:n (tai vastaavasti E-P1:n) RAW-tiedostoila on suorastaan erinomainen, kun verrataan sen 12MP:n kuvakokoon ja pieneen fyysiseen kokoon ja mukana pidettävyyteen. Myös sillon, kun olosuhteet ovat jotain muuta kuin ihanteelliset. Tämä kuva on otettu käsivaralta Lumix 20mm/1.7 objektiivilla @ 1/40s, f/2.0 ja ISO 1000. Kertonee miten hämärää oli!  Tämä sivun kuvat on käsitelty omaan tyyliini, joten ne eivät edusta kameran laatua sinänsä. Olen valokuvaaja, en kopiokone... ;-)  Vasemmalla on 100% osasuurennos. En tehnyt tähän mitään vertailuparia mutta vertaa vapaasti oman kamerasi sateisen illan ISO 1000, f/2.0 kuviin.

Nikon D3x: ISO 400 -> 1600

Tässä kaksi lisähuomiota Nikon D3x:n käytöstä heikommassa valossa. Toinen kuvanlaadusta korkeilla herkkyysarvoilla ja toinen tavallaan siihen liittyvästä laukaisuvakaudesta pitkillä valotusajoilla. 

D3x, AF-S Nikkor 200mm 1:2G @ f/2, ISO 400

ISO 400 - ISO 1600

Olen nyt kuvaillut jonkin verran käyttäen D3x:n hienoa Auto-ISO -toimintoa. Canonin 5D MkII:n kohdalla olin pettynyt Canonin tapaan toteuttaa herkkyysautomatiikka. Mielestäni se on täysin käyttökelvoton. Nikon sen sijaan antaa kuvaajalle valittavaksi kaksi parametria: asetuksen suurimmalle sallitulle herkkyysasetukselle ja asetuksen pisimmälle sallittavalle valotusajalle. Nämä kaksi parametria tekevät herkkyysautomatiikasta todella toimivan. Esimerkiksi 85-millisellä objektiivilla asetan pisimmäksi sallituksi valotusajaksi 1/125s. Se varmistaa, että käsivaralta kuvat ovat teräviä, ja saan oikeasti hyödyn kennon korkeasta resoluutiosta. Herkkysautomatiikka toimii oikein kaikilla valotusautomatiikan asetuksilla, ja ISO-herkkyys on koko ajan nähtävissä etsimessä, joten pääsen halutessani vaikuttamaan automatiikan tekemisiin.

Pidin aluksi D3x:ää pelkkänä studio- ja maisemakamerana, joten en alun perin odottanut kovinkaan paljoa D3x:n korkeista herkkyysasetuksista. Lapissa kuvatessani jopa varoin käyttämästä yli ISO-arvoja yli 200:n laadun varmistamiseksi. Nyt Auto-ISO:n käyttö johti kuin huomaamatta myös korkeiden arvojen hyödyntämiseen. Kuvia katsellessani olin positiivisen yllättynyt niiden siististä rakeesta. En oikeastaan havainnut mitään eroa Canonin 5D MkII:n kuviin, joista olin pitänyt todella paljon. 

Testasin myös asian tarkemmin nähdäkseni millaisia kamerat oikeasti ovat toisiinsa nähden tässä suhteessa. Testikuvat herkkyyksillä ISO 400, 800 ja 1600 löytyvät täältä. Kuvat kannattaa jälleen downloadata omalle koneelle, jos haluaa verrata niitä 100% koossa. Vertailukuvissa Canon-tiedostot on skaalattu (107,7%) Nikonin kokoon, jolloin kuvista tulisi saman kokoiset vedokset.

Nämä ovat RAW-tiedostoista kehitettyjä ruutuja, kummassakin kamerassa oli käytössä aina sama herkkyysasetus ja kaikenlaiset kameran sävykorjaukset ovat pois päältä. Objektiivina Nikonilla 85mm/1.4 ja Canonilla 85mm/1.2 LII. Aukko-asetuksena käytin f/8. Suosikkikonvertterini on Adobe Lightroom, joten käytin sitä tässäkin. Kohinanpoistossa oli asetukset Luminance 0, Color 25. Erojen esiintuomiseksi käytin terävöitystä 50 / 0,5 / 50. Tiedän hyvin, että esim DxO Labsin (dxomark.com) mukaan kameroiden herkkyysasetukset eivät kuulemma ole yhtäläiset. Tämä testini ei tue sitä väitettä. Samalla Lightroomin sävykäyrällä huippuvaloarvot ovat lähes samat niin, että Canon on hiukan ”herkempi” mutta näissä huippuvalokorjatuissa pareissa Nikon on hiukan vaaleampi 1/4-sävyarvossa. Kameroiden tuottamat sävykäyrät ovat siis hiukan erilaiset, mutta todellisuudessa herkkyyserot peittyvät objektiivien himmenninkalibraatioiden eroihin.

Kaiken kaikkiaan vertailuparit ovat muutenkin hyvin samankaltaiset. Nikonin rae on kuitenkin ehkä hiukan pienempää ja tiiviimpää ja on myös hiukan parempi yksityiskohdissa. Ero näkyy ruudulla mutta on lähes merkityksetön vedoksessa. Silti hyvin vaikuttava tulos Nikonilta, kun ottaa vielä huomioon miten selkeästi parempi kamera D3x oli ISO 100 -asetuksella.

Huomautus:

Kehitin kokeilun vuoksi Canonin tiedostot myös DPP:llä ja Nikonin tiedostot NX2:lla. DPP tuotti puhtaamman ja tiukemman raerakenteen 5D MkII:lle kuten tiesin aikaisemmasta kokemuksesta. Siinä ei mitään uutta. NX2:n jälki D3x:lle oli kiinnostavampaa, mutta en nähnyt mitään käytännössä merkittävää eroa Lightroomiin nähden. Niinpä, koska DPP on minulle ei-kiinnostava konvertteri tuota hiukan parempaa raetta ja terävyyttä lukuun ottamatta, en viitsinyt nähdä hyödytöntä vaivaa saadakseni DPP-kuviin saman sävyalan ja terävyyden kuin Lightroom-kuviin. Enhän aio oikeissakaan, Canonilla ottamissani kuvissa hukata kuviini haluamaani kauneutta hiukan tiukemman rakeen takia käyttämällä DPP:tä. Jos joku haluaa nähdä mitä eroa on Lightroomin ja DPP:n kohinaominaisuuksien välillä, se on nähtävissä vertailussani 5D:n ja 5D MkII:n välillä.

 

D3x, PC-E Micro Nikkor 85mm 1:2.8D @ 1/50s, f/2.8, ISO1600. Osarajaus 100%.

Kuvaamisen vakaus pitkillä ajoilla

Toinen mutu-asia, joka piti ihan selvittää pikku testillä oli käsivarakuvaamisen vakaus. Nimittäin, kun aloin kuvaamaan D3x:llä se tuntui erittäin vakaalta ja laukaisu positiivisen tärähtämättömältä. Viime aikoina olen jälleen kuvaillut myös 5D MkII:lla, ja kun otin sen jälleen käteen se tuntui tosi vaakaalta mutta aivan eri tavalla kuin D3x. Laukaisuhetket tuntumineen ovat täysin erilaiset. En itse asiassa tiedä kummasta pidän enemmän. Mutta testi osoitti ensituntumani olleen aavistuksen oikean suuntainen. Pidemmässä kuvasarjassa samaan kokoon skaalatuissa kuvissa saisin ehkä Nikonilla keskimäärin enemmän teräviä kuvia. Ja ero korostuu valotusaikojen pidentyessä. Kukin testiruutuni on kymmenen peräkkäisen laukaisun summa - ”hajonta”. (Kymmen ruutua kohdistettuna Photoshop-tasoina niin tiukaksi kuvioksi kuin mahdollista, moodina screen). Valotusajat ovat 1/15s ja 1/2s, objektiivit yllä mainitut 85-milliset.

Tämä lähes ratkaisematon tulos tuo jälleen esiin ”testaamisen” vaikeuden. Jos joku sanoo, että yksi huippukamera on parempi kädessä ja laukaista kuin toinen (parempi ergonomia) niin minä sanon, että tuskin, luulet vain. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia, omasta kehosta ja aiemmista kokemuksista riippuvia asioita.

-p-

Nikon D3x, resoluution kunkku?

Kaikki ajavat eilisen autoilla ja kuvaavat eilisen kameroilla. Näinhän se menee teknisessä mielessä. Oma kokemus tekemisestä ei toki absoluuttisesti heikkene vaikka uusia malleja tulee. Silti ammattikuvaajan näkökulmasta paikoilleen jääminen merkitsee ennen pitkää taantumista kilpailutilanteessa. Tässä suhteessa olen ollut kovin kiinnostunut Nikonin D3x-rungosta heti sen esittelystä alkaen, koska speksejä ja muuta infoa lukiessa vaikutti siltä, että Nikon on tässä kamerassa ottanut nykyisestä kennoteknologiasta kaiken irti. Kilpailukyky hinnan suhteen näytti olleen Nikonille toisarvoinen juttu. Kirjoitin D3x:stä lyhyesti blogissani jo 1.12.2008.

Samaan hengenvetoon on toki sanottava,että aina tekninen kehitys ei mene suinkaan suoraviivaisesti, ainakaan eteenpäin. Tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Leafin Volare -digiperä, joka oli laadun huipentuma pitkälle ohi sen mitä aikanaan uudempien oneshot-digikameroiden teknistä spekseistä voisi lukea. Tämä perä vain ilmensi kehitystä, joka ei vastannut enää markkinoiden logiikkaa. 

Kuvaustaustaa

Minulla on nyt ollut D3x-runko (itse asiassa kaksi runkoa) ja Nikon-objektiiveja (välillä 14-200mm) käytössäni puolentoista kuukauden ajan. Olen kuvannut näillä sekä omaksi ilokseni että työmielessä. Muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden Canon-digijärkkätaustan kangistamana minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin Nikonin käyttölogiikka alkoi mennä takaraivoon. Siihen saakka D3x vaikutti väärällä käyttöliittymältä varustetulta mystiseltä tietokoneelta. Mutta kun olin saanut konfiguroitua rungot oman kuvaustapani mukaisiksi ja sormet alkoivat löytää itsekseen nappuloille ja rattaille, kameran käyttö on ollut pelkkää nautintoa.

Tätä puolentoista kuukauden käyttökokemusta vasten uskallan sanoa, että D3x on saatavissa olevan kuvalaadun kannalta paras koskaan tehty digijärjestelmäkamera. Tällä tarkoitan vanhan kinofilmin kokoisia kennoja käyttäviä kameroita. Olisiko D3x sitten esimerkiksi omaan henkilökohtaiseen kuvaukseeni paras kamera on eri asia. Nykyinen oma kamerani Canon 5D MkII on parempi joissakin merkittävissä käytettävyysasioissa. Jos nyt ostaisin siihen käyttöön järjestelmäkameraa omilla kovalla työllä ansaitulla rahoillani, valinta olisi hintaeron vuoksi edelleen 5D MkII. Studiossa sen sijaan toisin päin menevästä valinnasta ei olisi epäilystäkään.

Maisema Ylläkseltä. Tällaiset suuret maisemat hyötyvät mahdollisimman korkeasta resoluutiosta.  

Resoluutiotesti

Tässä blogissa keskityn jatkossa pelkästään tekemääni resoluutiovertailuun. Muut näkökohdat jääkööt tuonnemmaksi. Olen testannut digikameroiden resoluutioita ja värintoistoa samalla setupilla jo kymmenen vuoden ajan. Minua eivät kiinnosta absoluuttiset arvot vaan vertailu, jonka suhteutan kokemukseeni aikaisemmista laitteista käytännön tilanteissa. Vertailuni on helposti toistettavissa, antaa samat tulokset aina niin tehtäessä ja ennen kaikkea se vastaa siihen mitä kysytään. D3x:n verrokeiksi otin nyt Canonin 5D MkII:n ja PhaseOne P45+ -digiperän. Olen verrannut aikaisemmin Canonin 5D MkII:n ja 1Ds MkIII:n keskenään, joten tiedän ettei niiden resoluutiossa ISO 100:lla mitään merkittävää eroa. Ne eivät ole tasan samat mutta niin lähellä toisiaan (vaihdellen hiukan käytetyn RAW-konvertterin mukaan), että kaikki väärin verrattu -kommentit ovat turhia. Ja sitäpaitsi kuvauskokemus D3x:llä kertoi jo, ettei enää kannata viilata pilkkua näiden kahden Canonin välillä.

En voi verrata runkoja ja periä suoraan, ilman objektiiveja. Enkä välittäisikään, koska olen valokuvaaja. Objektiivi vaikuttaa aivan ratkaisevasti tällaisen testin tulokseen. Siksipä otin Canonilta ja Nikonilta kummaltakin kolme objektiivia. Käytössäni oli sopivalta polttovälialueelta AF Nikkor 85mm 1.4D, PC-E Micro Nikkor 85mm 2.8D ja AF-S Micro Nikkor 105mm 2.8G ED. Niitä vastaaviksi pareiksi otin oman erinomaiseksi todetun EF 85mm 1.2L II USM:n sekä studion hyllystä 3 kpl TS-E 90mm 2.8 ja 2kpl EF 100mm 2.8 Macro USM:ää. Canon sai tässä siis kolme lisäyritystä. Lisäksi tiesin kuvauskokemustani vastaan, että Nikon Nordicilta lainassa oleva 105mm Micro Nikkor ei voi olla kunnossa. Se on demo-objektiivi, jossa maastossa kuvattujen ruutujen perusteella VR on ilmeisesti saanut sielunvamman. Resoluutiokartta (VR off) vahvistikin tämän: Sen verran huono kaikkiin muihin verrattuna, että objektiivin seuraava osoite on huolto. Siis Nikonille jäi kaksi mahdollisuutta kuutta vastaan pärjätä.

Tämä Micro Nikkorin tapaus osoitti jälleen miten tärkeää D3x:n kaltaisen rungon kohdalla on objektiivin merkitys. Resoluutiohyödyn saa irti vain huippuobjektiiveilla. Micro Nikkorin vammaisuus olisi ehkä jäänyt jopa huomaamatta D3:lla?

Kuvasin CaptureOne Pro 4.7 -ohjelmistolla niin, että tiedostot olivat sävyalueeltaan identtiset jokaisessa vaihtoehdossa. Kehitin tiedostot  C1:ssä. Sen jälkeen avasin RAW-kuvat myös Adobe Lightroomissa ja kehitin ne myös mahdollisimman hyvin C1-kehityksiä vastaaviksi. Canon-tiedostot avasin lisäksi Canonin DPP-ohjelmistossa ja Nikonin tiedostot Nikonin Capture NX2:ssa. NX2:n käytössä tämä testiaika on ensi kokemukseni, joten tiedostojen kehitykset siellä C1-skaalaan menivät hiukan rimaa hipoen. Noita muitahan olen käyttänyt niiden synnystä asti, ja C1:tä ja DPP:tä olen ollut mukana betatestaamassa. 

Niin Nikonilta kuin Canoniltakin löytyi yksi objektiivi muita parempana. Nikonilla tosin objektiivien väliset erot olivat niin pieniä, että tavallisessa valokuvassa tuskin olisin löytänyt eroa. Hiukan parempi oli kuitenkin PC-E 85mm. Canonin puolella oma suosikkiobjektiivini 85mm 1.2L II pieksi kaikki muut. Piekseminen on tietysti liioittelua mutta oli kuitenkin helppo valita. Huom: testitaulu oli sijoitettu kaikissa tapauksissa pelkästään kuva-alan keskelle. Etsin siis kameran parasta resoluutiota, en verrannut objektiiveja sinänsä.

Sivutuotteena tosin tuli verrattua kummankin valmistajan tuotekuvaukseen suunniteltua perspektiivinkorjausobjektiivia kummankin parhaalla runkoresoluutiolla. Canon, tämä on säälittävää, nyt vauhtia 90mm tilttisiftin uusintaan!!!

Nikon väittää D3x:n kilpailevan digiperien kanssa. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mikä on ero 24,5 megapikselin digijärkän ja 39 megapikselin digiperän välillä. P45+ perä oli kiinni Mamiya 645 AFDII-kamerassa ja objektiivina oli Mamiyan erinomainen 120mm Macro.

Kolmen kameran (kultakin paras objektiivi) vertailuruudut eri RAW-konverttereilla löytyvät täältä. Ne kannattaa downloadata, että voit katsella niitä omalla koneella 1:1. Sen lisäksi Canonin ja Nikonin tiedostot kannattaa suurentaa samaan kokoon kuin PhaseOnen. Silloin vasta paljastuvat todelliset erot.

Johtopäätöksiä

Omat johtopäätökset:

• 1. P45+, 2. D3x, 3. 5D MkII - selvästi
• D3x on yllättävän paljon Canonia parempi ja yllättävän vähän P45+:aa huonompi. Yllättävän viittaa tuossa siihen mitä oletin AA-filttereiden ja lineaaristen resoluutioerojen pohjalta. (P45+ kärsii tässä hiukan, koska kuvaustilanteessa kuvausetäisyydet määritettiin ruudun pitkän sivun suhteen). 
• Ennakkoaavistukseni D3x:stä oli aivan oikea: siinä on otettu kinofilmin kokoisesta kennosta kaikki irti pilaamatta samalla yleistä kuvauksen helppoutta turhalla moirélla.  Hinta ei siis tule tyhjästä vaan kennon lisäksi AA-filtterit ja muut oheiskapistukset on valittu ja suunniteltu paras kuvanlaatu mielessä. Canon saa panna parastaan 1Ds3:n seuraajaa kehittäessään.
• D3x pärjää hyvin kaikille digiperille, joiden megapikselilukema alkaa 2:lla, mutta kyllähän jo P45+:n koko jyllää niin kuin pitääkin.
• D3x on hyvin, hyvin kiinnostava vaihtoehto studiolle, joka pohtii investointisuhteita digijärkkien ja digiperien välillä. Canon-studiot, kuten Potkastudios joutuvat investoimaan molempiin.
• Konverttereista C1 Pro on erittäin hyvä kaikille rungoille, Lightroom tekee sille tyypillistä muhjua ja nostaa esiin 5D MkII:ssa moirén, jota ei näy ollenkaan DPP:ssä. NX2:een palaan myöhemmin, kun olen perehtynyt siihen tarkemmin.

Hyvä kuvalaatu on muutakin kuin resoluutiota, mielipiteeni D3x:stä siinä suhteessa seuraavassa laiteblogissa. 

-p-

Canon EOS 5D MkII: Ei ole sama missä kehitteessä kuvasi lilluvat

Korkeilla ISO-arvoilla eri RAW-konvertterit tekevät hyvinkin erilaista jälkeä 5D MkII:n tiedostoista. Toistaiseksi niitä on käytettävissä vasta kaksi: Canonin DPP ja Adoben Camera Raw. Kumpikaan ei nyt saa kiitettävää arvosanaa.

Olen toistaiseksi kuvannut 5D-kakkosellani lähes pelkästään hämärässä, käsivaralta. Hämärää ei tosiaan ole paljon tarvinnut hakea, mikä on ollut iso plussa juuri nyt, koska kiinnostavinta itselleni on ollut hakea uuden 5D:n korkeiden ISO-arvojen rajoja eri tyyppisille aiheille. Tosin kaikki kuvat eivät muokkaukseni jälkeen ehkä näytä niinkään hämärässä kuvatuilta, kuten alla oleva fillarikuva osoittaa.

Tämä kuva on kuitenkin valotettu käsivaralta hämärässä porttikongissa Helsingin Krunikassa. ISO 3200, f/1,4, aika 0,3 sekuntia. Objektiivina Sigma 1.4/50mm. No, oikeasti siinä on neljä ruutua, jotka on yhdistetty HDR-tekniikalla - ja sitten kuvaa on hiukan mankeloitu, venytetty, vanutettu, huuhdottu, kuivattu ja toistettu käsittely. Pikkuruudussa alla on 100% yksityiskohta kuvasta.

HYVÄÄ JÄLKEÄ VAI MONIPUOLISIA SÄÄTÖJÄ?

Kaikkia kuvia ei nyt kuitenkaan ole tarkoitus pahoinpidellä tuolla tavalla, joskus pitää olla tavallisen tylsäkin. Teräviä ja oikein kehitettyjä kuvia voin tiedostoistani tehdä tällä hetkellä joko Canonin DPP:llä tai Photoshop CS4:n mukana tulevalla Camera Raw:lla. Ongelma työskentelyn kannalta on se, että DPP tekee 5D-kakkosen tiedostoista paljon miellyttävämpää jälkeä kuin ACR. Ja mitä suurempi on herkkyys, sitä suurempi on ero DPP:n hyväksi. Ongelma tämä on siksi, että DPP on säätimiltään ja käyttöliittymältään surkea ohjelma. Olin aikanaan mukana sen kehitystyössä ja täytyy sanoa, että nyt muutaman vuoden tauon jälkeen esiin otettuna ohjelman uusin versio on aivan yhtä ahdistava ja luotaan työntävä kuin ne aiemmatkin. Oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa, että olin ”mukana”, sillä Canon ei kuunnellut eikä välittänyt, testattavaksi vain tuli aina uusi versio, johon oli lisätty milloin mitäkin tarpeettomia pillejä niiden tarpeellisten viheltimien sijaan. No, nyt ollaan tilanteessa, jossa positiivista on se, että jokaisen Canonin-digijärkän mukana tulee ilmainen softa, jolla pääsee heti hyödyntämään uuden kameran RAW-ominaisuuksia. Sillä voi tehdä sinänsä teknisesti hyvinkin laadukkaita kuvia, mutta mikään luovuutta ruokkiva työkalu DPP ei tosiaankaan ole. ACR sen sijaan on. Monipuolinen, innostava, kokeilemaan kehottava, mutta kuvan tekninen laatu jättää sitten enemmän toivomisen varaa.

Fillarikuva on luonnollisesti toteutettu ACR:n ja Photoshopin kautta. Tekninen laatu? Tottakai moitteeton, JOS tällaista hakee!

TESTIRUUTUJA

HUOM: Vertailukuvat poistettu 9.12.2010!

Toisin kuin edellisen blogin kameroita vertaavat ruudut, näistä on nyt poistettu värikohina ja ne on terävöitetty. Luminanssikohinaa olen vaimentanut vain aavistuksen etteivät yksityiskohdat kärsi. Siedän kuvissani mieluummin hiukan terävää rakeisuutta kuin yleistä muhjuisuutta. Huomioita:

• Ohjelmat käyttävät hyvin erilaisia algoritmeja, kuten on havaittavissa, kun verrataan vihreää, punaista, sinistä ja mustavalkoista testiruutua.
• Ohjelmien terävöitykset toimivat aivan eri tavoin, ja ACR:llä tulee raja vastaan punaisessa liian aikaisin muiden värien jäädessä kesken.
• DPP poistaa nätisti moirén ja lisää sitä kautta näennäistä resoluutiota erityisesti komposiittikanavassa (mv) ISO 100.
• DPP aina paljon parempi sinisessä, ACR niukasti punaisessa
• Ratkaiseva ero tulee rakeen muodossa: DPP:llä se on kaunista ja tiivistä ISO 3200 saakka, ISO 6400 vielä täysin hyväksyttävää. ACR on tässä 1-2 porrasta heikompi.
• Eniten pelkäsin 5D-kakkosen tulossa korkeiden ISOjen mahdollista laikukkuutta. Näin käykin ACR:llä ISO 6400:lla ja hiukan myös ISO 3200:lla (MacBeth-kartan tummimmat ruudut). DPP on käytännön kuvaamisen kannalta puhdas jopa ISO 6400 saakka.
• Ohjelmilla on aivan erilaiset käsitykset oikeasta värintoistosta. Tosin nämä erot pystyisi tasaamaan parissa minuutissa kuvassa kuin kuvassa. 

KUVAESIMERKKEJÄ

Laitan seuraavaan 5D-blogiin kuvaesimerkkejä ISO 800, 1600, 3200 ja 6400. Ne ehkä kertovat kuitenkin parhaiten miten upea kamera 5D MkII on haastavissa valaistustilanteissa. Samalla omat kokemukseni netissä kohinaa aiheuttavasta ”black spot issuesta”.

 -p-

Canon EOS 5D MkII: Kuvalaadusta

Sain eilen ensimmäisen 5D-kakkoseni. Aiemmissa teksteissä olen referoinut tämän kameran teknisiä ominaisuuksia ja ensituntumaa kädessä. Tein 5D MkII:lla vakiotestini, jotka olen tehnyt jo varsin monella digikameralla ja -perällä. Tässä hiukan vaikutelmia siitä, miltä uuden rungon kuvalaatu tuntuu verrattuna erityisesti edeltäjäänsä.

EROTUSKYKY JA KOHINA

Pienillä ISO-herkkyyksillä 5D:n ja 5D MkII:n kuvien merkittävin ero on uuden rungon pikselimäärän kasvu. Eroa on lineaarisesti hiukan alle 30%, mikä näkyy uuden rungon jonkin verran parempana erotuskykynä. Ero on olemassa ja se näkyy kyllä, jos kuvataan Canonin parhaimmilla objektiiveilla. Muuten pikselimäärän lisäyksestä ei ole mitään iloa. Saman suuruinen ero vaakasuuntaisessa pikselimäärässä muuten on hypättäessä 5D-kakkosesta PhaseOnen P45+ -digiperään, jossa on 39 miljoonaa pikseliä. Näiden välinen resoluutioero on jo selkeämpi. Tämä ero tulee pelkkien pikselien lisäksi siitä, että P45:ssä ei ole kuvaa pehmentävää antialiasing-suodinta. 

Tällä hetkellä ainoa RAW-konvertteri, joka kehittää kaikkien mainittujen kameroiden tiedostoja on Adobe Camera Raw. Kaikki vertailut on tehty sillä kehitetyillä tiedostoilla, joita ei ole terävöity eikä tehty mitään kohinan poistoa.

HUOM: Vertailukuvat poistettu 9.12.2010!

Suurin parannus näiden kahden Canon-rungon välillä on punaisessa kanavassa ja siis punaisissa väreissä ylipäätään. Normaaliherkkyyksillä punainen kanava oli 5D:n heikoin kanava. Siellä on tapahtunut nyt merkittävä yksityiskohtien erottumisen parantuminen eikä eroa siniseen kanavaan ole enää juurikaan. Vertailukuvina galleriassa punaiset värit ISO 100, rajaukset skaalattu 5D-kakkosen 100% kokoon. 

Herkkyydet 50, 100 ja 200 ovat 5D MkII:ssa käytännön kannalta hyvin samanlaiset erotuskyvyn ja kohinan kannalta. ISO 400:lla kohina alkaa hiukan olla löydettävissä, kun sen kaivaa esiin. ISO 800:sta alkaen kohina kasvaa asteittain mutta se pysyy hyvin kasassa ISO 6400:n saakka. Aiemmalla 5D:llä ISO 1600 oli suurin kalibroitu herkkyys, nyt se on ISO 6400. Vertailukuvissa vanhan 5D:n herkkyydet ISO 1600 alkaen samankokoisissa kuvissa kuin uuden kameran kaikki herkkyydet. Kuvat 100% rajauksia. Jopa uuden kameran 6400 on erotuskyvyltään parempi kuin 5D:n 1600. Kohinarakeen koossa 5D:n ISO 1600 on karkeampi kuin 5D-kakkosen ISO 3200 mutta hienompi kuin 6400. Tästä eteenpäin ero tulisi yhä selvemmäksi uuden kameran hyväksi. Erotuskyvyn säilyminen ja kohinan pysyminen aiempaa runkoa terävämpänä ovat hyviä parannuksia. Uudessa rungossa on vielä herkkyydet H1 (ISO 12500) ja H2 (ISO 25000). Kuten yleistä, näillä kalibroimattomilla lukemilla laatu laskee jo selvästi. Tein huvin vuoksi vanhalle 5D:lle myös uutta vastaavat huuhaa-herkkyydet alivalotetuista ruuduista.

VÄRIT

Testitaulu näyttää, että Canonin runkojen värintoisto on hyvin samankaltainen. Eroja tulee varmaan näkymään joissakin materiaaleissa ja yksittäisissä väreissä, mutta niistä ehkä myöhemmin. PhaseOne-perän värintoisto on selkeästi erilainen kuin Canonin. Tässä on huomattava, että nämä on kuvattu kalibroiduilla kameroilla, mutta väriprofiilit ovat Adoben konvertterin sisäänrakennetut. Jollain toisella konvertterilla tulos voisi olla toisenlainen.

SÄVYALA

Yllä olevat verrokit oli tasattu sävyalaltaan kuvien vertailtavuuden vuoksi. Default-arvoillaan 5D-kakkonen tarjoaa hiukan pidemmän sävykäyrän kuin edeltäjänsä. Sen dynamiikka on myös hiukan laajempi ”yhden herkkyyden sisällä”. Tämän mittaamiseen minulla ei ole mitään absoluuttisia arvoja antavaa mittaria, joten ”hiukan” riittää nyt ja oikeat valokuvat kertovat lopullisen vaikutelman.  Käytettävissä oleva kokonaissävyala sen sijaan on uudella rungolla huikeasti suurempi, kuten erot korkeiden ISO-herkkyyksien yksityiskohtien toistossa osoittavat. Alaherkkyyksissä 5D-kakkosen kalibroimaton ISO 50 on sävykäyrältään erilainen kuin ISO 100. Canonin aiempien mallien tapaan siinä on jyrkempi olka, jolloin taittuma sävyttömään valkoiseen tulee huippuvaloissa nopeammin kuin muilla herkkyyksillä.

ODOTUKSIA VASTAAVA

 Omat testini vahvistivat jokseenkin sen mitä Canonin speksejä lukemaan tottuneena odotinkin. EOS 5D MkII tarjoaa pienen mutta näkyvän lisän perusterävyydessä ja selkeän parannuksen suurissa herkkyyksissä. Tästä on kiva jatkaa kuvaamaan, kun tietää mitä milläkin asetuksella voi kuvilta odottaa! Ja sitä vidioottiakin pitäisi kai ihmetellä...

-p-