Olympus E-M5: 5-akselinen kuvanvakaaja

Olympus esitteli E-M5:n yhteydessä uudenlaisen kuvanvakaajan, joka vakauttaa viisi kameran liikeakselia. Tähän saakka Olympuksen kamerarungoissa on ollut eri versioita heidän kahden akselin vakaajasta.

Tässä kuvassa vasemmalla on E-P3:n kahden akselin vakaajayksikkö ja oikealla E-M5:n viisiakselinen vakaajayksikkö. Kenno "kelluu" sähkömagneettien kentässä. Ylemmässä kuvassa esitetään liiketunnistimien havaitsemat liikkeet. Kiertoakseleiden Yaw ja Pitch lisäksi tunnistetaan ja kompensoidaan liikkeitä pysty- ja vaakasuunnassa sekä kiertoliike objektiiviakselin suhteen (Roll).

Vakaajatesti

Testi on tehty E-M5:n esituotantorungolla, jossa on firmware-versio 1.0. Helppo ja näkyviä tuloksia antava testimenettely on kuvata jonkin sähkölaitteen valmiusvaloja pimeässä huoneessa. 

Yllä testi tehtynä E-M5-rungolla ja Zuiko D. 50mm Macro -objektiivilla.

Kuvasin kymmenen valotuksen sarjan seisoen ja käsivaralta eri valotusajoilla, sekä runkovakaaja päällä (IS1) että ilman sitä. Avasin nuo kunkin valotusajan kymmenen kuvaa Photoshopissa tasoina ja kohdistin tasot niin, että valot ovat jokaisessa tasossa mahdollisimman tarkasti toistensa päällä. Tasojen näkyvyysmoodina oli Lighten, jolloin jo yksikin tärähtänyt otos levittää muuten terävärajaista valoa. Mitä enemmän tärähtäneitä rutuuja on, sitä enemmän kokonaiskuvakin leviää. Tällä tavalla saan aikaan tavallaan kymmenen ruudun yhteenlasketun tärähdyksen kullakin valotusajalla.  Se näyttää varsin havainnollisesti erot valotusaikojen ja vakaajan toiminnan suhteen.

Ylempi rivi näyttää mitä tapahtuu, kun runkovakaaja on pois päältä. Ruudut ovat 100% osarajauksia. En ole riittävän vakaa saadakseni teräviä kuvia ajalla 1/30s. Todellisuudessa vasta 1/125 sekunnin valotuksella voin olla varma, että kuvissa ei ole kameran heilahduksen aiheuttamaa epäterävyyttä. Valotusajalla 1/60s saan enemmän teräviä kuin heilahtaneita kuvia. Minuun pätee hyvin vanha sääntö: Objektiivin polttovälin 35mm-vastaavuus osoittaa pisimmän käyttökelpoisen valotusajana. E-M5:llä 50mm kuvakulma vastaa  täydessä kinokoossa 100mm polttoväliä. Pisin valotusaika olisi sen mukaan 1/100s. Kuvaustekniikkani on siis tässä suhteessa hyvin keskinkertaista.

Alempi rivi näyttää samanlaisen sarjan, kun kennovakaaja on päällä IS1-asennossa. Valotusajoilla 1/30s ja 1/15s jokainen ruutu on terävä. Valotusajalla 1/8s saan kahdeksan terävää kuvaa kymmenestä, ja vielä 1/4 sekunnillakin ehkä 2 tai 3 onnistunutta.

Toistin tämän harjoituksen vielä kahteen kertaan ja tulokset olivat linjassa. Se tarkoittaa, että omalla kuvaustekniikallani saan ainakin 3 EV-arvon hyödyn vakaajasta. Tämä luonnollisesti vaihtelee eri ihmisten välillä riippuen asennosta, kameraotteesta, laukaisimen painallustavasta ym. 

Seuraavaksi kokeilin vakaajaa M.Zuiko 12mm objektiivin kanssa. Ilman vakaajaa voin olla hyvin varma terävistä kuvista vielä 1/15 sekunnilla. Vakaaja päällä saan toistuvasti terävää jälkeä 1/4 sekunnilla. Puoli sekuntia on jo liikaa eli vartaloni heiluu niin paljon, että vakaaja ei pysty kompensoimaan kuin joissakin ruuduissa. Tuki, nojaaminen, muuttaisi tilanteen heti. llman sellaista hyödyn 2(+) EV-arvoa vakaajasta. 12-millistä testailin pitäen LED-valmiusvaloa kuvan reunalla nähdäkseni mahdollisen kompensaation kiertoliikkeessä objektiiviakselin ympäri (roll). Näyttää, että en heilauta kameraa sillä akselilla laukaisinta painaessani vaan huojun eniten sivusuunnassa.

Väitetään, että objektiiviin sijoitettu optinen vakaaja olisi pidemmillä polttoväleillä tehokkaampi kuin runkovakaaja. Minua kiinnosti kovasti nähdä miten tämä uusi viisiakselinen vakaaja toimisi teleobjektiivin kanssa. Testasin sitä kuvaamalla edelleen samanlaisia sarjoja, nyt objektiivina Zuiko D. 150 mm f/2 yhdessä 1.4-kertaisen telejatkeen kanssa. Kokonaispolttoväli on siis 210mm, joka vastaa 420 millimetriä täyden koon kinokamerassa. Jälleen yllä olevassa kuvassa ylempi rivi on saatu ilman vakaajaa ja alempi vakaajan IS1-asetuksella. Vakaajan kanssa pystyin jatkuvasti terävään tulokseen vielä 1/30 sekunnilla. Se on vähintään 4 EV-askelta parempi kuin mihin kykenen ilman vakaajaa. Vielä 1/15 sekunnillakin oli enemmän teräviä ruutuja kuin tärähtäneitä. Jopa 1/8 sekunnilla sain jokaiseen 10 ruudun sarjaan ainakin yhden onnistuneen ruudun. Todella hämmästyttävää! (Yllä olevassa kuvassa terävät ruudut ovat hiukan pehmeitä tarkennusepäterävyyden vuoksi. Tarkensin ensin ja kävin sitten sammuttamasa valot huoneen toisesta päästä. En näköjään tullut takaisin tasan samaan kohtaan. Liiike-epäterävyys oli silti helppo erottaa tästä, joten en alkanut kuvaamaan sarjoja uudelleen.)

Johtopäätös

Olympus väittää, että heidän uusi 5-akselinen vakaajansa on tehokas jopa 5 EV-arvon alueella. Väite perustuu Olympuksen testimenettelyyn. Oma testimenettelyni antoi itselleni jälleen tosielämän rajat E-M5:n runkovakaajan luotettavuudelle omassa käytössäni. Olin varsin yllättynyt sen antamasta edusta pitkillä polttoväleillä. Laajakulmilla, kuten 12mm, on ehkä turhaakin odottaa 4 EV:n etua, koska se merkitsisi teräviä kuvia sekunnin valotusajalla. Saattavathan jotkut siihen pystyäkin, mutta ainakin minä huojun liikaa runkovakaajan liikkumavälin yli.

Vakautettu etsinkuva

Toinen vakaajan antama iso hyöty jo 50 mm polttovälillä ja erityisesti pidemmillä, kuten 150 mm, on E-M5:n vakautettu etsinkuva. Se on niin tyyni, että kohteeseen ja rajaukseen voi keskittyä ilman mitään tärinää. Vakaaja ei edes aiheuta optisen vakaajan kaltaisia paikoilleen napahtamisia, etsinkuva yksinkertaiesti pysyy paikoillaan kiiinteänä ja terävänä. 

-p- 

Olympus M.Zuiko 12-50mm vertailussa

Tähän vuodenaikaan ainoa mahdollisuus vertailla uuden 12-50-millisen zoom-objektiivin kuvalaatua joihinkin muihin käyttämiini objektiiveihin on tehdä kuvaus studiosalamoilla. Muuten olosuhteet olisivat liian epämääräiset ja valoa Suomessa päivälläkin liian vähän. Tein siis ihan perinteisen testitaulukokeen. 

Yllä testiasetteluni. Käytin kahta targettia, joista toinen kuva-alan keskellä ja toinen oikeassa ylälaidassa. Kuvasin tämän saman alueen eri polttoväleillä, ja luonnollisesti niitä vastaavilla etäisyyksillä niin, että joka polttovälillä kuva-ala oli tämä sama. Valaisun tein studiosalamalaitteilla, joiden tehosäädöllä sain valotuksen joka kuvaan samaksi 1/10 aukon tarkkuudella. Näin objektiivien himmenninasetusten erot eivät tulleet vaikuttamaan tulokseen. Erotin vielä keski- ja reunatargetit toisistaan säätämällä tarkennuksen erikseen kumpaankin targettiin. Näin mahdollinen tarkennustason kaareutuminen ei vaikuttanut tuloksiin. Kaikki testiruudut ISO 200, kamerana Olympus E-P3. RAW-kuville on tehty sävyjen normalisointi, kromaattisen aberraation poisto ja kevyt terävöitys Lightroom 3.6:ssa. Siis ne samat perussäädöt, jotka tekisin oikeillekin kuville joka tapauksessa. Mahdollisten vääristymien poistoa ei ole tehty.

Polttoväli 12mm

Ensimmäinen vertailupari esittää 12-50mm zoomin kuvan keskialuetta täydellä aukolla F3.5 ja himmennettynä aukolle F5.6. Polttoväli laajakulmaisin eli 12mm. Nämä ovat 100% rajauksia, kuten jatkossa kaikki muutkin kuvat. Laatu paranee himmennettäessä, mikä lieneekin näillä aukoilla hyvin odotettavaa.

Olympuksen 4/3-sarjan zoomi Zuiko D. 12-60mm f/2.8-4.0 käy vertailuobjektiiviksi mille tahansa saman polttovälialueen objektiiville. Tässä kuvan keskialueet. Tämä tulos vastaa hyvin alla olevien Olympuksen MTF-käyrien antamaa odotusarvoa: 12-60mm zoomi on hieno objektiivi, ja erityisesti sen resoluutio (oranssit käyrät) on parempi kuin uudella objektiivilla. Näitä MTF-käyriä löytyy lisää Olympuksen sivustolta ja ne ovat hyviä apuvälineitä objektiiveja vertaillessa.

Ylärivissä näemme 12-50mm zoomin kuvan nurkat aukoilla F3.5 ja F5.6. Kontrasti ja erotuskyky paranevat himmennettäessä, mutta säteen suuntaisilla ja tangentiaalisilla viivoilla on hyvin erilainen erotuskyky. Se näkyy myös MTF-kuvasta, jossa yhtenäinen viiva edustaa säteen suuntaista (sagittal) ja katkoviiva tangentiaalista (meridional) siirtofunktiota. Verrokkeina lisäksi nurkkien tulokset 12-60mm zoomilla aukolla F3.5 (kuvassa on havaittavissa sama mutta paljon pienempi ero säteettäisissä ja tangentiaalissa linjoissa) sekä kiinteäpolttovälisellä M.Zuiko 12mm f/2 -objektiivilla aukolla F4.0. 12-millinen ei ole mitenkään superhyvä kulmissa, mutta se on tätä kohtuullista tasoa jo aukolla F2.

Polttoväli 14mm

Otin verrokiksi edelleen Olympuksen M.Zuiko 14-42mm f/3.5-5.6 kittizoomin. Yllä sen tulokset 14mm polttovälillä ja aukoilla F3.5 ja F5.6. Vasemmanpuoleiset ovat kuvan keskeltä ja oikeanpuoleiset kulmista. 12mm ja 14mm polttovälit ovat niin erilaiset, että noita ei pidä verratta suoraan. Sen vuoksi otin alle yhteiseksi polttoväliksi noin 19mm.

Polttoväli noin 19mm

Tässä kohtaa määritin kuvauspaikan Lumix 20mm f/1.7 objektiivilla. Sen jälkeen kuvasin nuo kuvan kolme zoomia samalta etäisyydeltä mutta asetin zoomauksen niin, että kuva-ala oli aina sama kuin Lumixilla. Zoomausrenkaat eivät sen vuoksi asettuneet 20mm kohdalle (koska Lumix ei oikeasti ole 20-millinen vaan lähinnä ehkä 18,5mm) mutta se ei haitanne tässä. Nämä ruudut ovat kuvan keskeltä. Lumix 20mm ja Olympuksen 12-60mm zoom ovat lähes identtiset. Täydellä aukolla 12-50mm zoomilla on hyvä erotuskyky mutta sen kontrastintoisto ei yllä 14-42mm zoomin tasolle.

 

Kuvan kulmia tarkasteltaessa, täydellä aukolla 12-50mm piirtää edelleen hyvin mutta kontrastintoisto jää vaatimattomaksi, ja siksi tulos on jokseenkin tasapeli kittizoomin kanssa. Lumix 20mm on suurin piirtein samaa tasoa kulmissa. Näiden neljän objektiivin ykkönen onkin varsin selvä.

Aukolle F5.6 himmennettynä Lumix 20mm parantaa enemmän nurkkiensa toistoa kuin zoomit omiaan.

Polttoväli 42mm

Tässä kuvassa vasemmalla keskustat täydellä aukolla ja oikealla kuvan kulmat edelleen täydellä aukolla. 12-50mm zoomi paranee koko ajan polttovälin pidentyessä. 14-42mm zoomilla sen sijaan kontrastin toisto heikkenee tällä objektiivin pisimmällä polttovälillä.

Polttoväli 50mm

Pisimpään polttoväliin siirryttäessä, vasemmalla ylhäällä on 12-50mm zoomin keskikohta täydellä aukolla. Yhdistelmän kaikki muut kuvat ovat kuva-alan kulmasta. 12-50mm zoomi paranee hiukan kontrastiltaan himmennettäessä aukolle F8. Resoluutio olisi reunoissakin varsin hyvä mutta objektiviin kontrastintoisto on vain kohtalainen. Verrokkeina kulmaruutuja muilla objektiiveilla. M.Zuiko 45mm:n testiruutu samalla aukolla F4 kuin edellä Lumix 20mm ja M.Zuiko 12mm. 50-millinen on 4/3-sarjan Zuiko 50mm f/2 Macro.

Macro-asetus

Kuvasin lähikuvaustestiksi tällaisen kellokuvan. 12-50mm zoomin polttoväli on lähikuvausasennossa 43mm ja se on kiinteä eli sitä ei voi muuttaa zoomausrenkaalla. Suurin aukko lähikuvausasennossa on F6.0. Tässä kuvausetäisyys on 200mm, joka on lähin speksattu tarkennusetäisyys.

Kokeilin sekä aukkoja F8 että F11. Pienemmällä aukolla diffraktion vaikutus alkaa jo näkyä, mutta toisaalta parempi syväterävyys saattaa olla suurempi hyöty. Joka tapauksessa 12-50mm objektiivi pystyy lähikuvauksessa varsin hienoon jälkeen. Tämä on 100% osarajaus.

Tässä vertailun vuoksi vasemmalta lukien 12-50mm zoom ja Zuiko D. 50mm f/2 Macro, aukko F8. Tarkennukset ovat hiukan eri kohdissa, joten katsele kummastakin kuvan terävintä kohtaa. 

Johtopäätöksiä

Zuiko D. 12-60mm f/2.8-4 on hiton hieno objektiivi. Senpä nyt jo taisi jokainen huomatakin. Muutenkin kuvat kertonevat hyvin selkeästi missä mennään. On kuitenkin syytä huomata, että tällainen todella tarkasti tehty testitauluvertailu on paljon raaempi kuin normaali kuvaus. Erot eivät normaalissa kuvauksessa ole ollenkaan samaa luokkaa, erilaisia häiritseviä tekijöitä on liikaa. Pienikin ero valotuksessa, tarkennuksessa tai kameran vakaudessa peittää paljon. Mutta joo, tuoltahan se näyttää, kun tarkasti katsotaan.

M.Zuiko 12-50mm f/3.5-6.3 on erittäin kohtuullinen objektiivi valokuvaukseen polttovälialueensa pidemmässä päässä ja erityisesti makroasennossan. Muuten se sopii äänettömän ja nopean tarkennuksensa sekä äänettömän power-zoominsa ansiosta paremmin videokuvaukseen. Sinne laatu riittää hyvin. Tämän voit todeta pienentämällä testiruudut 50%:iin, jolloin ne vastaavat Full HD-laatua.

-p-

Canon TS-E 17mm f/4 L

Testailin Canonin uutta loistavaa 17mm perspektiivinkorjailuobjektiivia jo kesäkuussa. Mutta sitten tuli E-P1 ja olen kuvannut kuin tuli hännän alla. Nyt, vihdoin otin aikaa kirjoittaakseni vaikutelmani tästä hienosta objektiivista.

Canonin uusi superlaajakulmainen perspektiivinkorjailuobjektiivi on todella upea (minkä jo taisinkin sanoa, mutta sitä se todella on) mutta toisaalta se ei myöskään kuulu helpoimmin käytettäviin objektiiveihin. Jopa tavanomainen 17-millinen objektiivi vaatii jonkin verran harjaannusta mutta tämä peto runsaine säätövaroineen antaa laajakulmavääristymille kokonaan uuden merkityksen. Tietysti jo objektiivin noin 2500 euron hinta nostaa sen tavallisen näppäilijän ulottumattomiin. Tämä on ammattilaisen objektiivi.

TS-E 17mm on kokonaan uusi objektiivi, uusi konstruktio, ja vain Canonilla on tällainen objektiivi. Tällainen objektiivi on periaatteessa normaali/lyhyt tele, jonka edessä on voimakas laajakulmalisäke. Se on hyvin ilmeistä, kun katsoo isoa, pullottavaa etulinssiä. Tämä iso linssi on kuitenkin yksi osa tämän objektiivin suorituskykyä. Toinen tärkeä ominaisuus on nanopäällyste etulinssin sisäpinnalla. Olen havainnut käytännössä, että nanopäällysteiset objektiivit ovat kerran toisensa jälkeen parempia mikrokontrastiltaan kuin muut Canonin ja Nikonin objektiivit. Edelleen tässä objektiivissa on UD-lasia ja asfäärisiä pintoja mutta en nyt mene pidemmälle teknisiin ominaisuuksiin. Speksit löytyvät Canonin webbisivuilta. Ikävä mutta myös ilmeinen tosiasia on, että objektiivien hinnat kohoavat, kun valmistajat pyrkivät tekemään objektiiveja, jotka ovat yli kahdenkymmenen megapikselin kennojen tasolla. Yhä lisää nanopäällystettä, erikoislasia, erikoispintoja jne ja tiukemmat toleranssit valmistuksessa.

Toinen Canonin uutuus TS/PC-objektiiveissa on erikseen pyörivät siirto- ja kallistussäätötasot Tämä antaa kuvaajalle enemmän mahdollisuuksia. Tässä en käsittele näiden säätöjen tekemistä. Oppaita löytynee muualta. Käyttö on tuttua jokaiselle Canonin TS-E -objektiiveja käyttäneelle. Kaikki sujuu pehmeästi ja tarkasti. Kaikki tämän objektiivin käsittelyominaisuudet kertovat laadusta.

Käyttöalueet

Omasta mielestäni tämä objektiivi sopii interiööri-, maisema-, arkkitehtuuri- ja tuotekuvaukseen. Tässä järjestyksessä. Kirjoitan myöhemmin tämän objektiivin ja Canonin uuden TS-E 24mm f/3.5 MkII:n käytöstä tuote- ja maisemakuvauksessa. Ohitan siis nämä aiheet tässä.

Interiöörit

Vasemmalla on yksittäinen TS-E 17mm:llä kuvattu ruutu. Oikealla sama ruutu yhdistettynä kahteen lisäruutuun, jotka on kuvattu käyttämälä objektiivin maksimisiirtoja oikealle ja vasemmalla. Nämä kolme ruutua yhdistettiin yhdeksi kuvaksi Photoshopissa. Tällainen homma PITÄISI oikeasti tehdä niin, että objektiivi pysyy paikoillaan ja kenno liikkuu. Kuvata siis palkkikameralla tai erityisesti varustetulla digijärkällä. Kun kenno pysyy paikoillaan ja objektiivi siirtyy, katselupiste liikkuu, ja kuvien yhdistäminen ei ole ihan automaattista, kuten se on edellisessä tapauksessa. Objektiivia siirrettäessä joudutaan Photoshopissa tekemään käsityötä, että osakuvat saataisiin kohdistettua, ja se on sitä vaikeampaa mitä laajakulmaisempi objektiivi. Maskien avulla asia voidaan hoitaa suhteellisen nopeasti, jos tietää mitä on tekemässä.

Kuvalaatu

TS-E 17mm tuottaa erittäin hyvälaatuista kuvaa interiöörikuvissa. Parempaa kuin mikään vastaava laajakulmaobjektiivi, jota olen käyttänyt.

Vasemmalla on 100% suurennos tuon yhdistelmäkuvan vasemmasta yläkulmasta. Jopa maksimisiirrolla terävyys ja kontrasti kestävät. Jonkin verran näkyy kromaattista aberraatiota mutta hämmästyttävän vähän kuvakulmaan nähden. Vääristymät ovat erittäin vähäisiä. Tässä Canon-runko on 5D MkII, ISO 100, f/11.

Keskellä on 100% suurennus yksittäiskuvan oikeasta alakulmasta. Oikealla sama osasuurennus, mutta kuvattuna Nikon D3x:llä ja Nikonin hienolla 14-24mm zoomilla. Tämä ero on todellista, molemmat kuvat on tarkennettu samoin, sama aukko f/11. Totta kai ero on ilmeisintä kuvaruudun nurkassa, mutta sama trendi on näkyvissä koko kuvassa. Canon-kuva on terävämpi ja siinä on parempi kontrasti näissä, vain hiukan terävöitetyissä kuvissa. D3x on sinänsä ”terävämpi” kamera kuin 5D2 ISO 100:lla, ja Nikonin 14-24mm zoom on ERITTÄIN hyvä objektiivi. Tämä osoittaa kuinka hyvä TS-E 17mm todella on.

Tässä toinen versio samasta interiööristä. Tehty samoin kuin edellinen vaakaversio, mutta nyt minulla oli kamera pystyasennossa. Sama menettely, samat mahdolliset vaikeudet kuvien asemoinnissa. Tämä versio antaa paljon paremman tilantunteen ja useimpiin interiööreihin sopivan kuvasuhteen. Tämä kuva osoittaa myös miten varovainen pitää olla näin äärimmäisen laajan näkymän kulmien kanssa.

Vielä yksi interiööri. Sama tekotapa: Kolme pystyruutua maksimisiirroilla, yhdistäminen Photoshopissa. Pystylinjan kaareutuminen vasemmalla EI ole TS-E 17mm:n aiheuttama. Piti oikein käydä tarkistamassa jälkikäteen, ja tuo on tosiaan rakentajien vikaa. Tässä kaareutuminen näyttää ilmeiseltä mutta sitä ei huomaa paljaalla silmällä, kun seisoo huoneessa.

 

Rakennukset, arkkitehtuuri

Arkkitehtuuri ei ollut ykköspaikalla sopivuuslistallani. Tässä syy. Tämän objektiivin kanssa täytyy olla todella huolellinen linjojen kanssa ja varoa vääristämästä rakennusta liikaa. Tämä ei ole kauhuesimerkki. Tämä on TS-E 17mm:n todellinen luonne ;-). Mielestäni 24mm:n TS/PC-objektiivi sopii paremmin arkkitehtuuriin. 17mm sopii niihin tilanteisiin, joissa todella tarvitaan extrakuvakulmaa ja tiedetään miten peto kesytetään. Kuvattu 5D2:lla, ISO 100, f/13. Kuvalaatu on upea.

TS/PC-objektiivi vai tavallinen laajakulma ja Photoshop?

No, objektiivi voittaa aina. Että Photoshopin kautta saataisiin sama tulos, on ensinnäkin kuvattava laajemmalla objektiivilla samasta paikasta, koska lopuksi on rajattava. Tässä vasemmalla kuva 15mm objektiivilla. Sama kuva Photoshopissa korjailtuna oikealla, ennen rajausta. Iso TS-E 17mm -kuva yllä on rajattu vain hiukan oikealta (rakennustyö). Kuten huomaat, Photoshopissa tarvittu väännös on hurja JA lopuksi menetetään suurin osa kuva-alasta rajauksessa. Tuloksena vähemmän ja huonolaatuisempia pikseleitä.

 

Kallistus ja vastavalo

Kallistus on ilmeinen asia. Säädetään tarkennustasoa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa kaikki kukat ovat teräviä aukolla f/5,6. Näin äärimmäisen objektiivin kanssa on jälleen oltava varuillaan mitä tapahtuu kulmissa. Efektistä voi vain joko pitää tai inhota sitä!

Mahtavasta etulinssistä huolimatta tämä objektiivi kestää vastavaloa oikein mukavasti. Oikealla olevan kuvan ylle ei tule mitään huntua. Kontrasti pysyy korkeana. Heijastuspisteet on helppo retusoida, jos tarpeen.

Yhteenveto

Hyvin erikoinen ja hyvin laadukas objektiivi ammattilaiselle; hyvin erikoinen ja nasta tai ärsyttävä objektiivi laajakulmavaikutelmiin. Ehdoton hankinta canonisteille, jotka kuvaavat paljon interiöörejä, samoin laajakulmaisia maisemia kuvaaville. Muut edetköön varoen. 

-p-

Nikon D3x: ISO 400 -> 1600

Tässä kaksi lisähuomiota Nikon D3x:n käytöstä heikommassa valossa. Toinen kuvanlaadusta korkeilla herkkyysarvoilla ja toinen tavallaan siihen liittyvästä laukaisuvakaudesta pitkillä valotusajoilla. 

D3x, AF-S Nikkor 200mm 1:2G @ f/2, ISO 400

ISO 400 - ISO 1600

Olen nyt kuvaillut jonkin verran käyttäen D3x:n hienoa Auto-ISO -toimintoa. Canonin 5D MkII:n kohdalla olin pettynyt Canonin tapaan toteuttaa herkkyysautomatiikka. Mielestäni se on täysin käyttökelvoton. Nikon sen sijaan antaa kuvaajalle valittavaksi kaksi parametria: asetuksen suurimmalle sallitulle herkkyysasetukselle ja asetuksen pisimmälle sallittavalle valotusajalle. Nämä kaksi parametria tekevät herkkyysautomatiikasta todella toimivan. Esimerkiksi 85-millisellä objektiivilla asetan pisimmäksi sallituksi valotusajaksi 1/125s. Se varmistaa, että käsivaralta kuvat ovat teräviä, ja saan oikeasti hyödyn kennon korkeasta resoluutiosta. Herkkysautomatiikka toimii oikein kaikilla valotusautomatiikan asetuksilla, ja ISO-herkkyys on koko ajan nähtävissä etsimessä, joten pääsen halutessani vaikuttamaan automatiikan tekemisiin.

Pidin aluksi D3x:ää pelkkänä studio- ja maisemakamerana, joten en alun perin odottanut kovinkaan paljoa D3x:n korkeista herkkyysasetuksista. Lapissa kuvatessani jopa varoin käyttämästä yli ISO-arvoja yli 200:n laadun varmistamiseksi. Nyt Auto-ISO:n käyttö johti kuin huomaamatta myös korkeiden arvojen hyödyntämiseen. Kuvia katsellessani olin positiivisen yllättynyt niiden siististä rakeesta. En oikeastaan havainnut mitään eroa Canonin 5D MkII:n kuviin, joista olin pitänyt todella paljon. 

Testasin myös asian tarkemmin nähdäkseni millaisia kamerat oikeasti ovat toisiinsa nähden tässä suhteessa. Testikuvat herkkyyksillä ISO 400, 800 ja 1600 löytyvät täältä. Kuvat kannattaa jälleen downloadata omalle koneelle, jos haluaa verrata niitä 100% koossa. Vertailukuvissa Canon-tiedostot on skaalattu (107,7%) Nikonin kokoon, jolloin kuvista tulisi saman kokoiset vedokset.

Nämä ovat RAW-tiedostoista kehitettyjä ruutuja, kummassakin kamerassa oli käytössä aina sama herkkyysasetus ja kaikenlaiset kameran sävykorjaukset ovat pois päältä. Objektiivina Nikonilla 85mm/1.4 ja Canonilla 85mm/1.2 LII. Aukko-asetuksena käytin f/8. Suosikkikonvertterini on Adobe Lightroom, joten käytin sitä tässäkin. Kohinanpoistossa oli asetukset Luminance 0, Color 25. Erojen esiintuomiseksi käytin terävöitystä 50 / 0,5 / 50. Tiedän hyvin, että esim DxO Labsin (dxomark.com) mukaan kameroiden herkkyysasetukset eivät kuulemma ole yhtäläiset. Tämä testini ei tue sitä väitettä. Samalla Lightroomin sävykäyrällä huippuvaloarvot ovat lähes samat niin, että Canon on hiukan ”herkempi” mutta näissä huippuvalokorjatuissa pareissa Nikon on hiukan vaaleampi 1/4-sävyarvossa. Kameroiden tuottamat sävykäyrät ovat siis hiukan erilaiset, mutta todellisuudessa herkkyyserot peittyvät objektiivien himmenninkalibraatioiden eroihin.

Kaiken kaikkiaan vertailuparit ovat muutenkin hyvin samankaltaiset. Nikonin rae on kuitenkin ehkä hiukan pienempää ja tiiviimpää ja on myös hiukan parempi yksityiskohdissa. Ero näkyy ruudulla mutta on lähes merkityksetön vedoksessa. Silti hyvin vaikuttava tulos Nikonilta, kun ottaa vielä huomioon miten selkeästi parempi kamera D3x oli ISO 100 -asetuksella.

Huomautus:

Kehitin kokeilun vuoksi Canonin tiedostot myös DPP:llä ja Nikonin tiedostot NX2:lla. DPP tuotti puhtaamman ja tiukemman raerakenteen 5D MkII:lle kuten tiesin aikaisemmasta kokemuksesta. Siinä ei mitään uutta. NX2:n jälki D3x:lle oli kiinnostavampaa, mutta en nähnyt mitään käytännössä merkittävää eroa Lightroomiin nähden. Niinpä, koska DPP on minulle ei-kiinnostava konvertteri tuota hiukan parempaa raetta ja terävyyttä lukuun ottamatta, en viitsinyt nähdä hyödytöntä vaivaa saadakseni DPP-kuviin saman sävyalan ja terävyyden kuin Lightroom-kuviin. Enhän aio oikeissakaan, Canonilla ottamissani kuvissa hukata kuviini haluamaani kauneutta hiukan tiukemman rakeen takia käyttämällä DPP:tä. Jos joku haluaa nähdä mitä eroa on Lightroomin ja DPP:n kohinaominaisuuksien välillä, se on nähtävissä vertailussani 5D:n ja 5D MkII:n välillä.

 

D3x, PC-E Micro Nikkor 85mm 1:2.8D @ 1/50s, f/2.8, ISO1600. Osarajaus 100%.

Kuvaamisen vakaus pitkillä ajoilla

Toinen mutu-asia, joka piti ihan selvittää pikku testillä oli käsivarakuvaamisen vakaus. Nimittäin, kun aloin kuvaamaan D3x:llä se tuntui erittäin vakaalta ja laukaisu positiivisen tärähtämättömältä. Viime aikoina olen jälleen kuvaillut myös 5D MkII:lla, ja kun otin sen jälleen käteen se tuntui tosi vaakaalta mutta aivan eri tavalla kuin D3x. Laukaisuhetket tuntumineen ovat täysin erilaiset. En itse asiassa tiedä kummasta pidän enemmän. Mutta testi osoitti ensituntumani olleen aavistuksen oikean suuntainen. Pidemmässä kuvasarjassa samaan kokoon skaalatuissa kuvissa saisin ehkä Nikonilla keskimäärin enemmän teräviä kuvia. Ja ero korostuu valotusaikojen pidentyessä. Kukin testiruutuni on kymmenen peräkkäisen laukaisun summa - ”hajonta”. (Kymmen ruutua kohdistettuna Photoshop-tasoina niin tiukaksi kuvioksi kuin mahdollista, moodina screen). Valotusajat ovat 1/15s ja 1/2s, objektiivit yllä mainitut 85-milliset.

Tämä lähes ratkaisematon tulos tuo jälleen esiin ”testaamisen” vaikeuden. Jos joku sanoo, että yksi huippukamera on parempi kädessä ja laukaista kuin toinen (parempi ergonomia) niin minä sanon, että tuskin, luulet vain. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia, omasta kehosta ja aiemmista kokemuksista riippuvia asioita.

-p-

Nikon D3x, resoluution kunkku?

Kaikki ajavat eilisen autoilla ja kuvaavat eilisen kameroilla. Näinhän se menee teknisessä mielessä. Oma kokemus tekemisestä ei toki absoluuttisesti heikkene vaikka uusia malleja tulee. Silti ammattikuvaajan näkökulmasta paikoilleen jääminen merkitsee ennen pitkää taantumista kilpailutilanteessa. Tässä suhteessa olen ollut kovin kiinnostunut Nikonin D3x-rungosta heti sen esittelystä alkaen, koska speksejä ja muuta infoa lukiessa vaikutti siltä, että Nikon on tässä kamerassa ottanut nykyisestä kennoteknologiasta kaiken irti. Kilpailukyky hinnan suhteen näytti olleen Nikonille toisarvoinen juttu. Kirjoitin D3x:stä lyhyesti blogissani jo 1.12.2008.

Samaan hengenvetoon on toki sanottava,että aina tekninen kehitys ei mene suinkaan suoraviivaisesti, ainakaan eteenpäin. Tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Leafin Volare -digiperä, joka oli laadun huipentuma pitkälle ohi sen mitä aikanaan uudempien oneshot-digikameroiden teknistä spekseistä voisi lukea. Tämä perä vain ilmensi kehitystä, joka ei vastannut enää markkinoiden logiikkaa. 

Kuvaustaustaa

Minulla on nyt ollut D3x-runko (itse asiassa kaksi runkoa) ja Nikon-objektiiveja (välillä 14-200mm) käytössäni puolentoista kuukauden ajan. Olen kuvannut näillä sekä omaksi ilokseni että työmielessä. Muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden Canon-digijärkkätaustan kangistamana minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin Nikonin käyttölogiikka alkoi mennä takaraivoon. Siihen saakka D3x vaikutti väärällä käyttöliittymältä varustetulta mystiseltä tietokoneelta. Mutta kun olin saanut konfiguroitua rungot oman kuvaustapani mukaisiksi ja sormet alkoivat löytää itsekseen nappuloille ja rattaille, kameran käyttö on ollut pelkkää nautintoa.

Tätä puolentoista kuukauden käyttökokemusta vasten uskallan sanoa, että D3x on saatavissa olevan kuvalaadun kannalta paras koskaan tehty digijärjestelmäkamera. Tällä tarkoitan vanhan kinofilmin kokoisia kennoja käyttäviä kameroita. Olisiko D3x sitten esimerkiksi omaan henkilökohtaiseen kuvaukseeni paras kamera on eri asia. Nykyinen oma kamerani Canon 5D MkII on parempi joissakin merkittävissä käytettävyysasioissa. Jos nyt ostaisin siihen käyttöön järjestelmäkameraa omilla kovalla työllä ansaitulla rahoillani, valinta olisi hintaeron vuoksi edelleen 5D MkII. Studiossa sen sijaan toisin päin menevästä valinnasta ei olisi epäilystäkään.

Maisema Ylläkseltä. Tällaiset suuret maisemat hyötyvät mahdollisimman korkeasta resoluutiosta.  

Resoluutiotesti

Tässä blogissa keskityn jatkossa pelkästään tekemääni resoluutiovertailuun. Muut näkökohdat jääkööt tuonnemmaksi. Olen testannut digikameroiden resoluutioita ja värintoistoa samalla setupilla jo kymmenen vuoden ajan. Minua eivät kiinnosta absoluuttiset arvot vaan vertailu, jonka suhteutan kokemukseeni aikaisemmista laitteista käytännön tilanteissa. Vertailuni on helposti toistettavissa, antaa samat tulokset aina niin tehtäessä ja ennen kaikkea se vastaa siihen mitä kysytään. D3x:n verrokeiksi otin nyt Canonin 5D MkII:n ja PhaseOne P45+ -digiperän. Olen verrannut aikaisemmin Canonin 5D MkII:n ja 1Ds MkIII:n keskenään, joten tiedän ettei niiden resoluutiossa ISO 100:lla mitään merkittävää eroa. Ne eivät ole tasan samat mutta niin lähellä toisiaan (vaihdellen hiukan käytetyn RAW-konvertterin mukaan), että kaikki väärin verrattu -kommentit ovat turhia. Ja sitäpaitsi kuvauskokemus D3x:llä kertoi jo, ettei enää kannata viilata pilkkua näiden kahden Canonin välillä.

En voi verrata runkoja ja periä suoraan, ilman objektiiveja. Enkä välittäisikään, koska olen valokuvaaja. Objektiivi vaikuttaa aivan ratkaisevasti tällaisen testin tulokseen. Siksipä otin Canonilta ja Nikonilta kummaltakin kolme objektiivia. Käytössäni oli sopivalta polttovälialueelta AF Nikkor 85mm 1.4D, PC-E Micro Nikkor 85mm 2.8D ja AF-S Micro Nikkor 105mm 2.8G ED. Niitä vastaaviksi pareiksi otin oman erinomaiseksi todetun EF 85mm 1.2L II USM:n sekä studion hyllystä 3 kpl TS-E 90mm 2.8 ja 2kpl EF 100mm 2.8 Macro USM:ää. Canon sai tässä siis kolme lisäyritystä. Lisäksi tiesin kuvauskokemustani vastaan, että Nikon Nordicilta lainassa oleva 105mm Micro Nikkor ei voi olla kunnossa. Se on demo-objektiivi, jossa maastossa kuvattujen ruutujen perusteella VR on ilmeisesti saanut sielunvamman. Resoluutiokartta (VR off) vahvistikin tämän: Sen verran huono kaikkiin muihin verrattuna, että objektiivin seuraava osoite on huolto. Siis Nikonille jäi kaksi mahdollisuutta kuutta vastaan pärjätä.

Tämä Micro Nikkorin tapaus osoitti jälleen miten tärkeää D3x:n kaltaisen rungon kohdalla on objektiivin merkitys. Resoluutiohyödyn saa irti vain huippuobjektiiveilla. Micro Nikkorin vammaisuus olisi ehkä jäänyt jopa huomaamatta D3:lla?

Kuvasin CaptureOne Pro 4.7 -ohjelmistolla niin, että tiedostot olivat sävyalueeltaan identtiset jokaisessa vaihtoehdossa. Kehitin tiedostot  C1:ssä. Sen jälkeen avasin RAW-kuvat myös Adobe Lightroomissa ja kehitin ne myös mahdollisimman hyvin C1-kehityksiä vastaaviksi. Canon-tiedostot avasin lisäksi Canonin DPP-ohjelmistossa ja Nikonin tiedostot Nikonin Capture NX2:ssa. NX2:n käytössä tämä testiaika on ensi kokemukseni, joten tiedostojen kehitykset siellä C1-skaalaan menivät hiukan rimaa hipoen. Noita muitahan olen käyttänyt niiden synnystä asti, ja C1:tä ja DPP:tä olen ollut mukana betatestaamassa. 

Niin Nikonilta kuin Canoniltakin löytyi yksi objektiivi muita parempana. Nikonilla tosin objektiivien väliset erot olivat niin pieniä, että tavallisessa valokuvassa tuskin olisin löytänyt eroa. Hiukan parempi oli kuitenkin PC-E 85mm. Canonin puolella oma suosikkiobjektiivini 85mm 1.2L II pieksi kaikki muut. Piekseminen on tietysti liioittelua mutta oli kuitenkin helppo valita. Huom: testitaulu oli sijoitettu kaikissa tapauksissa pelkästään kuva-alan keskelle. Etsin siis kameran parasta resoluutiota, en verrannut objektiiveja sinänsä.

Sivutuotteena tosin tuli verrattua kummankin valmistajan tuotekuvaukseen suunniteltua perspektiivinkorjausobjektiivia kummankin parhaalla runkoresoluutiolla. Canon, tämä on säälittävää, nyt vauhtia 90mm tilttisiftin uusintaan!!!

Nikon väittää D3x:n kilpailevan digiperien kanssa. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mikä on ero 24,5 megapikselin digijärkän ja 39 megapikselin digiperän välillä. P45+ perä oli kiinni Mamiya 645 AFDII-kamerassa ja objektiivina oli Mamiyan erinomainen 120mm Macro.

Kolmen kameran (kultakin paras objektiivi) vertailuruudut eri RAW-konverttereilla löytyvät täältä. Ne kannattaa downloadata, että voit katsella niitä omalla koneella 1:1. Sen lisäksi Canonin ja Nikonin tiedostot kannattaa suurentaa samaan kokoon kuin PhaseOnen. Silloin vasta paljastuvat todelliset erot.

Johtopäätöksiä

Omat johtopäätökset:

• 1. P45+, 2. D3x, 3. 5D MkII - selvästi
• D3x on yllättävän paljon Canonia parempi ja yllättävän vähän P45+:aa huonompi. Yllättävän viittaa tuossa siihen mitä oletin AA-filttereiden ja lineaaristen resoluutioerojen pohjalta. (P45+ kärsii tässä hiukan, koska kuvaustilanteessa kuvausetäisyydet määritettiin ruudun pitkän sivun suhteen). 
• Ennakkoaavistukseni D3x:stä oli aivan oikea: siinä on otettu kinofilmin kokoisesta kennosta kaikki irti pilaamatta samalla yleistä kuvauksen helppoutta turhalla moirélla.  Hinta ei siis tule tyhjästä vaan kennon lisäksi AA-filtterit ja muut oheiskapistukset on valittu ja suunniteltu paras kuvanlaatu mielessä. Canon saa panna parastaan 1Ds3:n seuraajaa kehittäessään.
• D3x pärjää hyvin kaikille digiperille, joiden megapikselilukema alkaa 2:lla, mutta kyllähän jo P45+:n koko jyllää niin kuin pitääkin.
• D3x on hyvin, hyvin kiinnostava vaihtoehto studiolle, joka pohtii investointisuhteita digijärkkien ja digiperien välillä. Canon-studiot, kuten Potkastudios joutuvat investoimaan molempiin.
• Konverttereista C1 Pro on erittäin hyvä kaikille rungoille, Lightroom tekee sille tyypillistä muhjua ja nostaa esiin 5D MkII:ssa moirén, jota ei näy ollenkaan DPP:ssä. NX2:een palaan myöhemmin, kun olen perehtynyt siihen tarkemmin.

Hyvä kuvalaatu on muutakin kuin resoluutiota, mielipiteeni D3x:stä siinä suhteessa seuraavassa laiteblogissa. 

-p-