Photokina 2010

Photokina on maailman suurin kamera-alan messutapahtuma. Se järjestetään parillisina vuosina Kölnissä, Saksassa. Tämänvuotiset messut päättyivät eilen.

Nikonin jättikokoinen mainosruutu Kölnin messujen eteläisen sisäänkäynnin päällä lupaa Photokinan olevan nättejä tyttöjä. Todellisuudessa kamera- ja automessut kaikkialla ovat pääosin miehiä farkuissa ja miehiä puku päällä, painotus vain vaihtelee. Samoja miehiä varten messuosastoilla on toki meikattuja naisia silmänruokana, ja kameramessuilla kuvauskohteina, tottakai.

 

Nikonin Apple-vaikutteinen ”I Am ....” mainoskampanja oli messuilla todella näkyvä. Tuntui, että kaikki halusivat sanoa olevansa Nikon tai jotain henkilökohtaisempaakin. niinpä kassivilinästä saattoi löytää hupaisia tilanteita, joissa sanoma ei tosin aina tainnut mennä perille. Messualueen ulkopuolella tosin tuli eteen myös toisella tavalla pysäyttäviä näkymiä, joita Nikon ei ehkä ollut tarkoittanut syntyvän...

3D 

3D-video ja -valokuvat olivat ehdottomasti yksi Photokinan suurista teemoista. Näistä 3D-valokuvat katseltuna TV-ruudulta suljinlaseilla olivat osasto osastolta samaa pettymystä. Hiukan samaa kuin ekaluokkalaiset olisivat askarrelleet kuvista irti muutamia isompia objekteja erillisille tasoille. Kuvien syvyystuntuma ei ollut kertaakaan lähelläkään luonnollista. 3D-videot puolestaan olivat täynnä vautsivau-elämystä: katso miten tuo norsun kärsä tulee ihan kohti! Veikkaisin kuitenkin, että keskivertoperhe kyllästyy katselemaan kohti tulevaa norsun kärsää samaan tahtiin kuin paristot perheenjäsenten suljinlaseista simahtavat. Lapset ensiksi. Telkkarikoossa lisäksi ruudun reunat rajaavat näkökenttään turhan pienen laatikon. Se norsu siis ojentelee kärsäänsä laatikossa, jossa on syvyyttä. Skideinä tehtiin telkkareita samalla tavalla pahvilaatikoista. Sama efekti.

Tapaamisessa toisensa jälkeen tuli esiin kysymys: Mitä arvelet tapahtuvan 3D:n suhteen? 

Ensimmäisessä Photokinassani vuonna 1982 oli esillä yksi 3D:n monista tulemisista. Silloin katseltiin niin 3D-filmejä kuin 3D-diaesityksiäkin punaviherlaseilla. Nekin olivat vautsivau ja kaikki näytti tulevan screenilta suoraan kohti. Mikä on muuttunut? Televisio. Mikä ei ole muuttunut? Sisältö. Jään edelleen skeptisenä odottelemaan.  Omasta mielestäni 3D:tä parempi tapa immersion lisäämiseen on 2D-ruutukoon kasvattaminen ja samalla resoluution lisääminen sekä äänimaailman toteuttaminen. Kuvaa isompi ongelma keskivertokodin TV-katselussa on huono ääni, joka jättää hiljaisuuteen käytännössä koko elokuvan äänisuunnittelijan luoman äänimaailman - ja ylipäätään kuvan ja äänen yhteisvaikutus ei toimi. Oma alakerran kotiteatterin 2,5-metrinen screeni hakkaa toistaiseksi näkemäni 3D-telkut katselumukavuudessa. Lisäksi äänentoisto tarjoaa juuri niin rintalastaa tärisyttävän 3D-äänimaailman, kuin halutaan. Elokuvakokemus toimii parhaiten kokonaisvaltaisena. 

Suomessa 3D:llä on lisäksi yksi lisävastus. Samaan aikaan sen yleistymisen kanssa  pitäisi saada kansa vaihtamaan isolla porulla ostetut digiboxit HD-digiboxeiksi. Voi sitä tulevan nettikirjoittelun määrää!

3D-boomin laajuutta kuvastaa mukanaolijoiden moninaisuus. Minox esitteli pienikokoista konseptikameraansa, jossa kolmiulotteisuus toteutetaan poikkeavasti neljällä päällekkäin olevalla objektiivilla. Neljästä kuvasta muodostettu liikuteltava, syvyysvaikutelman antava kuva on katseltavissa ilman erikoislaseja. Minoxin mukaan kamera on myynnissä ensi kesänä noin 500€ hintaan.

Video DSLR

Hämmästyttävää oli havaita digijärkkien videon  huomaamattomuus kameravalmistajien osastoilla, erityisesti näin oli Canonilla ja Nikonilla. Panasonic oli toista maata, samoin Fuji uusitulla 3D-pokkarillaan. Ruohonjuuritasolla eli tarvikevalmistajien osastoilla sen sijaan DSLR-kamerat loistivat pääosassa. Rigiä ja SteadyCamia oli joka lähtöön. Niihin lisäksi mikrofonit, näytöt, suodinpitimet, maskit ja objektiivit follow focuksineen ynnä muuta. Testaajia oli osastolla kuin osastolla jonoksi asti.

Videovalmiita vaihto-objektiivikameroita löytyy nyt lähes joka valmistajalta. Uusimpana Panasonicin GH-2 vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Automaattitarkennus oli nopea. Eri kuvaformaatit toimivat nyt kunnolla still-kuvauksessakin, kun kamerassa on ylisuuri kenno. Videon nopeutukset ja hidastukset helppoja kuvata. Ruudulta katsellen laatukin näytti vallan mainiolta. Halpaankin rigiin kiinnittämistä tukee joka suuntaan kääntyvä takatelkkari. Hyvä EVF, jossa nopea ruudunpäivitys. 

Zeiss esitteli CP2-sarjan (CP = Compact Prime) elokuvaobjektejaan digijärkkäreihin sovitettuna. Sovitteita on runsaasti m4/3:sta FF:ään. Nämä objektiivit on alun perin suunniteltu 4K-elokuvaukseen, mikä kertonee laatutasosta. Normaaleihin digijärkkäobjektiiveihin verrattuna niiden etäisyys-, aukko- ja zoomausrenkaiden asteikot mahdollistavat paljon tarkemmat asetukset. Follow Focus on helpompaa. Lisäksi asteikot ovat siellä missä niiden pitää olla videokuvauksessa, objektiivin sivulla. Jälleen jonotusta kokeilusettien ääreen.

Peli (tunnettu PeliCaseista) esitteli vaikuttavia LED-videovalaisimia, joiden värilämpötila on 5600K ja käyttöaika PeliCaseen sisältyvällä akulla 3h. Myös valaisinjalusta on integroitu kokonaisuuteen. Keikkavalo interiöörikuvaajallekin. Kukapa toisi Suomeen? 

Canon ei esitellyt aiemmin julkaisemaansa 4K-elokuvakameran mock-upia enkä nähnyt myöskään Panasonicin Pro-videokameraa m4/3-kennolla ja vaihto-objektiiveilla. Tästä huolimatta videokuvauksen läpilyönti still-kameroissa ja niiden lisävarusteissa todella laajalla rintamalla on mielestäni se suurin muutos edelliseen Photokinaan.

Still-kameroiden still-puoli

Nopeammin ja tarkemmin. Ei oikeastaan mitään uutta ainakaan omasta näkökulmastani. Uusia runkoja ja digipokkareita, joissa "vanhat" ominaisuudet tulevat yhä halvempiin kameroihin ja sarjojen huippuja on muuten hiottu. Samaa kehitystä on objektiivisarjojen uudistuminen kautta linjan paremmin digikennoille soveltuviksi. Sigman SD1 mainittakoon kuitenkin uutuusporukassa erikseen. Siinä on uusi Foveon-kenno, jonka (yhden tason) resoluutio on hiukan alle 16 megapikseliä. Sigman mukaan kokonaisresoluutio on 46 megapikseliä, mutta tuossa luvussa ei ole mitään järkeä. Siltä ajalta kun vielä käytin aitoja kolmen valotuksen digiperiä opin, että Bayer-kennoisessa kamerassa pitäisi olla noin 1,7-kertainen määrä pikseleitä, jotta todelliset resoluutiot vastaisivat toisiaan. Tuon kaavan mukaan Sigman SD1:n noin APS-C -kokoinen kenno vastaa terävyydeltään 16 x 1,7 = 27 megapikselin Bayer-filtterillistä APS-C -kennoa. Tässä tapauksessa totuuskin olisi siis aika mahtava mainosvaltti!

m4/3:n kehitys kiinnosti sen verran, että käpäilin osastojen kamerat läpi, kun kerrankin oli mahdollisuus ottaa koko valikoiman vaikutelmat "lihasmuistiin" samassa paikassa. Uusimmista Pansonicin GH-2:n jo kehuinkin, mutta Samsungin NX-100 ei samaa ansaitse. Onhan se halvaksi tehtykin, valokuvaajan asteikolla: rimpula. Esittelijä painotti kovasti objektiivissa olevaa iFn (Intelligent Function) -näppäintä. Sillä saa kierrätettyä kuvauksessa tarvittavia asetusvalikoita ruudussa. Älykästäkö?

Muiden uutuuksien puuttuessa oli aikaa istua rauhassa Leican osastolla ja tutkia M9 Titan -versiota. Se on Volkswagenin pääsuunnittelijan Walter de´Silvan hioma versio M9-kamerasta. Näkyvät metalliosat ovat nimensä mukaisesti titaania. Se oli todella miellyttävä pinta, johon ei jää edes sormenjälkiä. Myös kameran mukana tuleva Summilux-M 35/1,4 Asph on titaanirunkoinen. Titaani on kevyt metalli, joten kameran tasapaino on hiukan erilainen kuin perus-M9:n. Ehkpä ne, joiden mielestä M9:n tasapaino on huonompi kuin M7:n, pitäisivät tästä. Hinta tosin on luokkaa 20.000 €, kameroita tehdään vain 500kpl ja Suomeen tulee tasan 2. M9 Titanista vielä sen verran, että sitä on yksinkertaistettu: USB-liitin pois, jalka-asteikot pois jne. Leican punainen logo taviksista eroava ja etsimen rajaukset on toteutettu LEDeillä. Helokehän vaatimaa ikkunaa ei siis ole. Pyrin itse pitämään kameraa kulkiessa aina rannelenkissä. Loistava oivallus de´Silvalta oli kaksisormilenkki kameran päädyssä ja "pistoolikotelo" vasemmalle kyljelle, todellinen katukuvaajan setti…  

Mitäs muuta? Fujin retrokompakti X100:n hybridietsin toimi yllättävänkin hienosti. Itse asiassa siinä olisi mallia Leicallekin tuleviin M-kameroihin. Kameran muotoilu on makea mutta 1500€:n luokkaa oleva hinta vetää myyntimäärät alhaisiksi. Veikkaisin Suomessa 100-200 kpl ensimmäisenä myyntivuotena. Alpalla oli hauska telakka iPhonelle etsimeksi. Vai miltä tuntuisi 6x9cm filmikoon käsikamera iPhone-etsimellä? Noh, rajansa kaikella, optisilla etsimillä on vielä paikkansa. Jalustalta asia erikseen. Schneiderin TC-objektiivit PhaseOne/Mamiya-sovitteella kiinnostivat itseäni. Linhofit, ArcaSwissit, Cambot ja muut tekevät edelleen hienoja pikkupalkkejaan. Leaf otti haltuunsa megapikseliennätyksen keskikoon perissä: 80MP, who cares?

Photokinan nopein vetäjä löytyi luonnollisesti maailman nopeimmasta kansasta - ja nyt Suomen Turusta. M9 Titanin valmiuskotelokonseptille toivoisin pikaisia kopioijia. Golla?

Kuvia

Kaksi kolmasosaa messumatkasta vietimme kuvia katsellen. Tosin laskin siihen mukaan myös Kölnin modernin taiteen museossa, Ludwigissa vietetyn ajan. Siellä oli kaiken muun lisäksi juuri nyt Roy Lichtensteinin näyttely. Sen teemana oli "Kunst als motiv", ja teokset valittu sen mukaan miten ne näyttivät Lichtensteinin versioivan muita taiteilijoita. Mielenkiintoinen teema ja toteutus, vaikka ei tietenkään olekaan valokuvaa. Ludwigin lisäksi valokuvaa löytyi niin Kölnin gallerioista kuin Photokinan halleistakin. Laitevalmistajien osastoista on mainittava erityisesti Epsonin iso osasto. Se koostui lähes pelkästään valokuvista. Isoja vedoksia niin Epsonin kuin muutamien muidenkin valmistajien papereille. Kaikki kuvat eivät välttämättä mitään suuria taideteoksia, mutta hienosti valittu kokonaisuus esittelemään näyttelykuvien laadullisia mahdollisuuksia. Lisäbonuksena esillä oli preparoidulle alumiinilevylle ja muille ”ei-kaupallisille” materiaaleille vedostettuja töitä. Näin kaupallisen osaston pitää juuri toimia. Epsonin omista uusista materiaaleista suosittelen tutustumaan Hot Press ja Cold Press -matskuihin (kummastakin natural- ja OB-valkaistu versio). Minä testaan ainakin, ja huolellisesti.

-p-

Nikon-seminaari: Bill Frakes

Nikon Nordic NPS Team järjesti varsin kiintoisan seminaarin viime lauantaina Helsingissä. Sen aihe oli Still Moving Pictures eli valokuvan ja videon yhdistäminen. http://www2.nikon.se/nordic/billfrakes/pages/?Home,en_GB

Tämä NPS-seminaari jakautui kahteen osaan. Aluksi Apple esitteli Final Cut Studiotaan. Esitys oli vain puolentoista tunnin pituisena luonnollisesti pelkkä yleiskatsaus. Lähes kaikki demotut ominaisuudet löytyvät jo Final Cut Expressistä.

Lounaan jälkeen oli varattu kolme tuntia Bill Frakesille. Hän on maailmaa kiertävä (kuvannut 125 maassa) Sports Illustratedin kuvaaja. Esimerkkinä työstään hän kertoi olleensa juuri lopettamassa kuvausta Panamassa, kun puhelin soi. Hän ei olisi oikeastaan edes halunnut vastata, koska se oli lehden toimituksesta. Vastasi kuitenkin ja kertoi ettei haluaisi uudelle keikalla heti, koska kaikki jälkityöt olisi vielä tehtävä. Ennen kuin sulki puhelinta Bill kysyi kuitenkin, että mitä se olisi ollut. ”Tunti kuvaamassa Barack Obamaa koripallon kanssa.” No sitten - Bill oli seuraavana päivänä Ohiossa... 

Hän on niitä kavereita, jotka saapuvat kuvauspaikalle suunnattoman kalustomäärän kanssa. Esimerkiksi yleisurheilun MM-kisoihin Helsingissä 2005 hän tuli noin 60 kamerarungon kanssa, minkä verran sitten lieneekään ollut objektiiveja. Bill on etäkuvaamisen mestari, joka asentaa nuo rungot ja sopivat objektiivit radiolaukaisimineen etukäteen kulloisellekin areenalle. Tietysti hän kuvaa itsekin koko ajan, mutta etäkuvaaminen antaa paljon lisää mahdollisuuksia - KUN tietää mitä ja missä tapahtuu.

Billin kalusto on edennyt filmiajan Nikon F-sarjasta Canonin 1D-digirunkojen kautta nykyiseen Nikon D3-sarjaan. Enimmäkseen hän on käyttänyt D3:a, jonkin verran studiossa ja maisemassa D3x:ää ja nyt enemmän ja enemmän multimediaa D3s:llä. Tietääkseni Sports Illustrated käyttääkin nykyään pelkästään Nikon-kameroita. Bill väittää kuvaavansa aina manuaalitarkennuksella ja harjoittelee joka päivä tarkentamista sopiviin liikkuviin kohteisiin.

Teeman mukaisesti Bill näytti miten hänen työnsä on siirtynyt pelkästä valokuvauksesta multimediaan, joka yhdistää valokuvaa, videota ja ääntä. Pelkkänä valokuvaajana toimiminen urheilu- ja uutiskuvauksen alueilla alkaa USA:ssa olemaan pian mahdotonta. Meillähän vastaavat kuvaajat eivät ole kovin innokkaita hyödyntämään videon mahdollisuuksia. Tietysti suurimpien USA:n ja Suomen lehtien webbisivuillakin on merkittävä ero videon käytössä.

Bill aloitti matkansa videoon Nikon D90:llä. Nyt hän käyttää myös REDiä. Ero REDin ja D3s:n välillä on valmisteluajassa. RED-setin laitto kuvauskuntoon vie kolminkertaisen ajan. Myös kalustokustannukset REDillä ovat paljon korkeammat, noin kuusinkertaiset D3s:ään verrattuna. Edelleen Nikonin objektiivivalikoima on paljon laajempi. Billin mukaan HD-videon broadcast-laadussa ei ole näiden järjestelmien välillä mitään laatueroa.

Bill Frakes näytti useita videoita, joita hän on tehnyt yhtiökumppaninsa Laura Healdin kanssa. Heidän yhtiönsä on Red Hat Visuals, ja Laura on asiantuntija HD-videon, valokuvien ja äänen yhdistämisessä multimediaksi. Osa näytetyistä videoista on nähtävissä heidän webbisaitillaan http://strawhatvisuals.com/multimedia.html : ”All Over Down Under”, ”Missy”, ”Nascar Fans” and ”Rail Bird: The 135th Kentucky Derby”. Näistä All Over Down Under on tuotettu Nikonille osoittamaan nimen omaan D3s:n hybridiominaisuuksia. Oikeastaan videot näyttävätkin paremmilta omassa työhuoneessani, Kansallismuseon auditorion tykki, kangas ja valaistus eivät olleet eduksi videoille. Straw Hat Visualsin webbisivusto kertoo myös perinpohjaisesti heidän käyttämästään kalustosta.

Seminaarissa näytettiin myös musiikkivideo, joka oli kuvattu edellisenä päivänä ja yönä Backyard Babiesin keikalla Turussa seitsemällä kameralla. Seminaarin kestäessä Laura Heald leikkasi sen ensimmäisen leikkausversion! Hänellä ei ollut aikaa tehdä lopullisia värimäärityksiä ja vastaavia mutta silti tämä video oli loistava näytös ammattilaisista työssä. Hiukan taustaa tähän videoon, sen lisämateriaalin kuvaamisesta sekä seminaaristakin Manfrotton webbisivuilla: http://experience.manfrotto.com/turku_day_three ja http://experience.manfrotto.com/helsinki_day_4

Kaiken kaikkiaan Nikonin seminaari oli mainio tilaisuus nähdä korkeatasoinen esimerkki siitä mihin ammattikuvaajat ovat menossa videon kanssa!

-p- 

Nikon D3x: ISO 400 -> 1600

Tässä kaksi lisähuomiota Nikon D3x:n käytöstä heikommassa valossa. Toinen kuvanlaadusta korkeilla herkkyysarvoilla ja toinen tavallaan siihen liittyvästä laukaisuvakaudesta pitkillä valotusajoilla. 

D3x, AF-S Nikkor 200mm 1:2G @ f/2, ISO 400

ISO 400 - ISO 1600

Olen nyt kuvaillut jonkin verran käyttäen D3x:n hienoa Auto-ISO -toimintoa. Canonin 5D MkII:n kohdalla olin pettynyt Canonin tapaan toteuttaa herkkyysautomatiikka. Mielestäni se on täysin käyttökelvoton. Nikon sen sijaan antaa kuvaajalle valittavaksi kaksi parametria: asetuksen suurimmalle sallitulle herkkyysasetukselle ja asetuksen pisimmälle sallittavalle valotusajalle. Nämä kaksi parametria tekevät herkkyysautomatiikasta todella toimivan. Esimerkiksi 85-millisellä objektiivilla asetan pisimmäksi sallituksi valotusajaksi 1/125s. Se varmistaa, että käsivaralta kuvat ovat teräviä, ja saan oikeasti hyödyn kennon korkeasta resoluutiosta. Herkkysautomatiikka toimii oikein kaikilla valotusautomatiikan asetuksilla, ja ISO-herkkyys on koko ajan nähtävissä etsimessä, joten pääsen halutessani vaikuttamaan automatiikan tekemisiin.

Pidin aluksi D3x:ää pelkkänä studio- ja maisemakamerana, joten en alun perin odottanut kovinkaan paljoa D3x:n korkeista herkkyysasetuksista. Lapissa kuvatessani jopa varoin käyttämästä yli ISO-arvoja yli 200:n laadun varmistamiseksi. Nyt Auto-ISO:n käyttö johti kuin huomaamatta myös korkeiden arvojen hyödyntämiseen. Kuvia katsellessani olin positiivisen yllättynyt niiden siististä rakeesta. En oikeastaan havainnut mitään eroa Canonin 5D MkII:n kuviin, joista olin pitänyt todella paljon. 

Testasin myös asian tarkemmin nähdäkseni millaisia kamerat oikeasti ovat toisiinsa nähden tässä suhteessa. Testikuvat herkkyyksillä ISO 400, 800 ja 1600 löytyvät täältä. Kuvat kannattaa jälleen downloadata omalle koneelle, jos haluaa verrata niitä 100% koossa. Vertailukuvissa Canon-tiedostot on skaalattu (107,7%) Nikonin kokoon, jolloin kuvista tulisi saman kokoiset vedokset.

Nämä ovat RAW-tiedostoista kehitettyjä ruutuja, kummassakin kamerassa oli käytössä aina sama herkkyysasetus ja kaikenlaiset kameran sävykorjaukset ovat pois päältä. Objektiivina Nikonilla 85mm/1.4 ja Canonilla 85mm/1.2 LII. Aukko-asetuksena käytin f/8. Suosikkikonvertterini on Adobe Lightroom, joten käytin sitä tässäkin. Kohinanpoistossa oli asetukset Luminance 0, Color 25. Erojen esiintuomiseksi käytin terävöitystä 50 / 0,5 / 50. Tiedän hyvin, että esim DxO Labsin (dxomark.com) mukaan kameroiden herkkyysasetukset eivät kuulemma ole yhtäläiset. Tämä testini ei tue sitä väitettä. Samalla Lightroomin sävykäyrällä huippuvaloarvot ovat lähes samat niin, että Canon on hiukan ”herkempi” mutta näissä huippuvalokorjatuissa pareissa Nikon on hiukan vaaleampi 1/4-sävyarvossa. Kameroiden tuottamat sävykäyrät ovat siis hiukan erilaiset, mutta todellisuudessa herkkyyserot peittyvät objektiivien himmenninkalibraatioiden eroihin.

Kaiken kaikkiaan vertailuparit ovat muutenkin hyvin samankaltaiset. Nikonin rae on kuitenkin ehkä hiukan pienempää ja tiiviimpää ja on myös hiukan parempi yksityiskohdissa. Ero näkyy ruudulla mutta on lähes merkityksetön vedoksessa. Silti hyvin vaikuttava tulos Nikonilta, kun ottaa vielä huomioon miten selkeästi parempi kamera D3x oli ISO 100 -asetuksella.

Huomautus:

Kehitin kokeilun vuoksi Canonin tiedostot myös DPP:llä ja Nikonin tiedostot NX2:lla. DPP tuotti puhtaamman ja tiukemman raerakenteen 5D MkII:lle kuten tiesin aikaisemmasta kokemuksesta. Siinä ei mitään uutta. NX2:n jälki D3x:lle oli kiinnostavampaa, mutta en nähnyt mitään käytännössä merkittävää eroa Lightroomiin nähden. Niinpä, koska DPP on minulle ei-kiinnostava konvertteri tuota hiukan parempaa raetta ja terävyyttä lukuun ottamatta, en viitsinyt nähdä hyödytöntä vaivaa saadakseni DPP-kuviin saman sävyalan ja terävyyden kuin Lightroom-kuviin. Enhän aio oikeissakaan, Canonilla ottamissani kuvissa hukata kuviini haluamaani kauneutta hiukan tiukemman rakeen takia käyttämällä DPP:tä. Jos joku haluaa nähdä mitä eroa on Lightroomin ja DPP:n kohinaominaisuuksien välillä, se on nähtävissä vertailussani 5D:n ja 5D MkII:n välillä.

 

D3x, PC-E Micro Nikkor 85mm 1:2.8D @ 1/50s, f/2.8, ISO1600. Osarajaus 100%.

Kuvaamisen vakaus pitkillä ajoilla

Toinen mutu-asia, joka piti ihan selvittää pikku testillä oli käsivarakuvaamisen vakaus. Nimittäin, kun aloin kuvaamaan D3x:llä se tuntui erittäin vakaalta ja laukaisu positiivisen tärähtämättömältä. Viime aikoina olen jälleen kuvaillut myös 5D MkII:lla, ja kun otin sen jälleen käteen se tuntui tosi vaakaalta mutta aivan eri tavalla kuin D3x. Laukaisuhetket tuntumineen ovat täysin erilaiset. En itse asiassa tiedä kummasta pidän enemmän. Mutta testi osoitti ensituntumani olleen aavistuksen oikean suuntainen. Pidemmässä kuvasarjassa samaan kokoon skaalatuissa kuvissa saisin ehkä Nikonilla keskimäärin enemmän teräviä kuvia. Ja ero korostuu valotusaikojen pidentyessä. Kukin testiruutuni on kymmenen peräkkäisen laukaisun summa - ”hajonta”. (Kymmen ruutua kohdistettuna Photoshop-tasoina niin tiukaksi kuvioksi kuin mahdollista, moodina screen). Valotusajat ovat 1/15s ja 1/2s, objektiivit yllä mainitut 85-milliset.

Tämä lähes ratkaisematon tulos tuo jälleen esiin ”testaamisen” vaikeuden. Jos joku sanoo, että yksi huippukamera on parempi kädessä ja laukaista kuin toinen (parempi ergonomia) niin minä sanon, että tuskin, luulet vain. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia, omasta kehosta ja aiemmista kokemuksista riippuvia asioita.

-p-

Nikon D3x, resoluution kunkku?

Kaikki ajavat eilisen autoilla ja kuvaavat eilisen kameroilla. Näinhän se menee teknisessä mielessä. Oma kokemus tekemisestä ei toki absoluuttisesti heikkene vaikka uusia malleja tulee. Silti ammattikuvaajan näkökulmasta paikoilleen jääminen merkitsee ennen pitkää taantumista kilpailutilanteessa. Tässä suhteessa olen ollut kovin kiinnostunut Nikonin D3x-rungosta heti sen esittelystä alkaen, koska speksejä ja muuta infoa lukiessa vaikutti siltä, että Nikon on tässä kamerassa ottanut nykyisestä kennoteknologiasta kaiken irti. Kilpailukyky hinnan suhteen näytti olleen Nikonille toisarvoinen juttu. Kirjoitin D3x:stä lyhyesti blogissani jo 1.12.2008.

Samaan hengenvetoon on toki sanottava,että aina tekninen kehitys ei mene suinkaan suoraviivaisesti, ainakaan eteenpäin. Tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Leafin Volare -digiperä, joka oli laadun huipentuma pitkälle ohi sen mitä aikanaan uudempien oneshot-digikameroiden teknistä spekseistä voisi lukea. Tämä perä vain ilmensi kehitystä, joka ei vastannut enää markkinoiden logiikkaa. 

Kuvaustaustaa

Minulla on nyt ollut D3x-runko (itse asiassa kaksi runkoa) ja Nikon-objektiiveja (välillä 14-200mm) käytössäni puolentoista kuukauden ajan. Olen kuvannut näillä sekä omaksi ilokseni että työmielessä. Muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden Canon-digijärkkätaustan kangistamana minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin Nikonin käyttölogiikka alkoi mennä takaraivoon. Siihen saakka D3x vaikutti väärällä käyttöliittymältä varustetulta mystiseltä tietokoneelta. Mutta kun olin saanut konfiguroitua rungot oman kuvaustapani mukaisiksi ja sormet alkoivat löytää itsekseen nappuloille ja rattaille, kameran käyttö on ollut pelkkää nautintoa.

Tätä puolentoista kuukauden käyttökokemusta vasten uskallan sanoa, että D3x on saatavissa olevan kuvalaadun kannalta paras koskaan tehty digijärjestelmäkamera. Tällä tarkoitan vanhan kinofilmin kokoisia kennoja käyttäviä kameroita. Olisiko D3x sitten esimerkiksi omaan henkilökohtaiseen kuvaukseeni paras kamera on eri asia. Nykyinen oma kamerani Canon 5D MkII on parempi joissakin merkittävissä käytettävyysasioissa. Jos nyt ostaisin siihen käyttöön järjestelmäkameraa omilla kovalla työllä ansaitulla rahoillani, valinta olisi hintaeron vuoksi edelleen 5D MkII. Studiossa sen sijaan toisin päin menevästä valinnasta ei olisi epäilystäkään.

Maisema Ylläkseltä. Tällaiset suuret maisemat hyötyvät mahdollisimman korkeasta resoluutiosta.  

Resoluutiotesti

Tässä blogissa keskityn jatkossa pelkästään tekemääni resoluutiovertailuun. Muut näkökohdat jääkööt tuonnemmaksi. Olen testannut digikameroiden resoluutioita ja värintoistoa samalla setupilla jo kymmenen vuoden ajan. Minua eivät kiinnosta absoluuttiset arvot vaan vertailu, jonka suhteutan kokemukseeni aikaisemmista laitteista käytännön tilanteissa. Vertailuni on helposti toistettavissa, antaa samat tulokset aina niin tehtäessä ja ennen kaikkea se vastaa siihen mitä kysytään. D3x:n verrokeiksi otin nyt Canonin 5D MkII:n ja PhaseOne P45+ -digiperän. Olen verrannut aikaisemmin Canonin 5D MkII:n ja 1Ds MkIII:n keskenään, joten tiedän ettei niiden resoluutiossa ISO 100:lla mitään merkittävää eroa. Ne eivät ole tasan samat mutta niin lähellä toisiaan (vaihdellen hiukan käytetyn RAW-konvertterin mukaan), että kaikki väärin verrattu -kommentit ovat turhia. Ja sitäpaitsi kuvauskokemus D3x:llä kertoi jo, ettei enää kannata viilata pilkkua näiden kahden Canonin välillä.

En voi verrata runkoja ja periä suoraan, ilman objektiiveja. Enkä välittäisikään, koska olen valokuvaaja. Objektiivi vaikuttaa aivan ratkaisevasti tällaisen testin tulokseen. Siksipä otin Canonilta ja Nikonilta kummaltakin kolme objektiivia. Käytössäni oli sopivalta polttovälialueelta AF Nikkor 85mm 1.4D, PC-E Micro Nikkor 85mm 2.8D ja AF-S Micro Nikkor 105mm 2.8G ED. Niitä vastaaviksi pareiksi otin oman erinomaiseksi todetun EF 85mm 1.2L II USM:n sekä studion hyllystä 3 kpl TS-E 90mm 2.8 ja 2kpl EF 100mm 2.8 Macro USM:ää. Canon sai tässä siis kolme lisäyritystä. Lisäksi tiesin kuvauskokemustani vastaan, että Nikon Nordicilta lainassa oleva 105mm Micro Nikkor ei voi olla kunnossa. Se on demo-objektiivi, jossa maastossa kuvattujen ruutujen perusteella VR on ilmeisesti saanut sielunvamman. Resoluutiokartta (VR off) vahvistikin tämän: Sen verran huono kaikkiin muihin verrattuna, että objektiivin seuraava osoite on huolto. Siis Nikonille jäi kaksi mahdollisuutta kuutta vastaan pärjätä.

Tämä Micro Nikkorin tapaus osoitti jälleen miten tärkeää D3x:n kaltaisen rungon kohdalla on objektiivin merkitys. Resoluutiohyödyn saa irti vain huippuobjektiiveilla. Micro Nikkorin vammaisuus olisi ehkä jäänyt jopa huomaamatta D3:lla?

Kuvasin CaptureOne Pro 4.7 -ohjelmistolla niin, että tiedostot olivat sävyalueeltaan identtiset jokaisessa vaihtoehdossa. Kehitin tiedostot  C1:ssä. Sen jälkeen avasin RAW-kuvat myös Adobe Lightroomissa ja kehitin ne myös mahdollisimman hyvin C1-kehityksiä vastaaviksi. Canon-tiedostot avasin lisäksi Canonin DPP-ohjelmistossa ja Nikonin tiedostot Nikonin Capture NX2:ssa. NX2:n käytössä tämä testiaika on ensi kokemukseni, joten tiedostojen kehitykset siellä C1-skaalaan menivät hiukan rimaa hipoen. Noita muitahan olen käyttänyt niiden synnystä asti, ja C1:tä ja DPP:tä olen ollut mukana betatestaamassa. 

Niin Nikonilta kuin Canoniltakin löytyi yksi objektiivi muita parempana. Nikonilla tosin objektiivien väliset erot olivat niin pieniä, että tavallisessa valokuvassa tuskin olisin löytänyt eroa. Hiukan parempi oli kuitenkin PC-E 85mm. Canonin puolella oma suosikkiobjektiivini 85mm 1.2L II pieksi kaikki muut. Piekseminen on tietysti liioittelua mutta oli kuitenkin helppo valita. Huom: testitaulu oli sijoitettu kaikissa tapauksissa pelkästään kuva-alan keskelle. Etsin siis kameran parasta resoluutiota, en verrannut objektiiveja sinänsä.

Sivutuotteena tosin tuli verrattua kummankin valmistajan tuotekuvaukseen suunniteltua perspektiivinkorjausobjektiivia kummankin parhaalla runkoresoluutiolla. Canon, tämä on säälittävää, nyt vauhtia 90mm tilttisiftin uusintaan!!!

Nikon väittää D3x:n kilpailevan digiperien kanssa. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mikä on ero 24,5 megapikselin digijärkän ja 39 megapikselin digiperän välillä. P45+ perä oli kiinni Mamiya 645 AFDII-kamerassa ja objektiivina oli Mamiyan erinomainen 120mm Macro.

Kolmen kameran (kultakin paras objektiivi) vertailuruudut eri RAW-konverttereilla löytyvät täältä. Ne kannattaa downloadata, että voit katsella niitä omalla koneella 1:1. Sen lisäksi Canonin ja Nikonin tiedostot kannattaa suurentaa samaan kokoon kuin PhaseOnen. Silloin vasta paljastuvat todelliset erot.

Johtopäätöksiä

Omat johtopäätökset:

• 1. P45+, 2. D3x, 3. 5D MkII - selvästi
• D3x on yllättävän paljon Canonia parempi ja yllättävän vähän P45+:aa huonompi. Yllättävän viittaa tuossa siihen mitä oletin AA-filttereiden ja lineaaristen resoluutioerojen pohjalta. (P45+ kärsii tässä hiukan, koska kuvaustilanteessa kuvausetäisyydet määritettiin ruudun pitkän sivun suhteen). 
• Ennakkoaavistukseni D3x:stä oli aivan oikea: siinä on otettu kinofilmin kokoisesta kennosta kaikki irti pilaamatta samalla yleistä kuvauksen helppoutta turhalla moirélla.  Hinta ei siis tule tyhjästä vaan kennon lisäksi AA-filtterit ja muut oheiskapistukset on valittu ja suunniteltu paras kuvanlaatu mielessä. Canon saa panna parastaan 1Ds3:n seuraajaa kehittäessään.
• D3x pärjää hyvin kaikille digiperille, joiden megapikselilukema alkaa 2:lla, mutta kyllähän jo P45+:n koko jyllää niin kuin pitääkin.
• D3x on hyvin, hyvin kiinnostava vaihtoehto studiolle, joka pohtii investointisuhteita digijärkkien ja digiperien välillä. Canon-studiot, kuten Potkastudios joutuvat investoimaan molempiin.
• Konverttereista C1 Pro on erittäin hyvä kaikille rungoille, Lightroom tekee sille tyypillistä muhjua ja nostaa esiin 5D MkII:ssa moirén, jota ei näy ollenkaan DPP:ssä. NX2:een palaan myöhemmin, kun olen perehtynyt siihen tarkemmin.

Hyvä kuvalaatu on muutakin kuin resoluutiota, mielipiteeni D3x:stä siinä suhteessa seuraavassa laiteblogissa. 

-p-

Nikon D3x

Studiokuvauskameroiden maailmaan putkahti tänään uusi tulokas, kun Nikon esitteli D3x-kamerarunkonsa. Se on käytännössä sama runko kuin Nikonin D3, vain kenno ja sen vaatima elektroniikka on muuttunut. D3x:n kennossa on 24,5 megapikseliä, jolla määrällä se on Sonyn a900:n kanssa tässä suhteessa ”suurin”. Kennoissa on muutakin samaa kuin vain sama pikseleiden määrä. Ne ovat peräisin samasta lähtökohdasta, mutta Nikonin versiossa on heidän omat kuorrutuksensa. Ja ne tuottavat samalla myös erilaisen kuvalaadun, mutta tietyt ominaisuudet tulevat silti mukana Sonyn alkuperäisestä designista. D3:n 12 megapikselin kenno on käytännössä osoittautunut loistavaksi korkeilla herkkyyksillä. D3x kärsii tässä suhteessa pikselitiheyden vuoksi siihen verrattuna noin 2 aukkoväliä.

D3:n myötä Nikon on tehnyt loistavaa myyntityötä lehtikuvaajien joukossa. Ennen tämän rungon tuloa Canon dominoi lähes totaalisesti lehtitaloja. Nyt 80% niistä kuvaa jälleen Nikonilla, aivan kuin aikanaan filmiaikana. Tosin Canon on myös omalla asenteellaan helpottanut Nikonin työtä. Nyt Nikon haluaisi tehdä uudella rungollaan saman keikauksen studiokuvaajien joukossa. D3x:n ominaisuuksista se ei varmasti jää kiinni. Nikon on silti tällä hetkellä jonkin verran Canonia jäljessä objektiivien suhteen. Keskustelu Nikonin Suomen organisaation kanssa D3x:n esittelytilaisuudessa paljasti kuitenkin, että ainakin vielä heidän tietämyksensä esimerkiksi mainos- tai muotikuvauksen työnkuluista ja vaatimuksista on piinallisen heikkoa. Sääli, kilpailu tälläkin saralla tekisi hyvää!

Hintakilpailuun Nikon ei ole lähtenyt uuden runkonsa kanssa, sillä sen verollinen suositushinta on kymmentä euroa vaille 8000 €. Canonin vastaavaa lippulaivaa EOS 1Ds MkIII:a myydään tällä hetkellä noin 1000 euroa halvemmalla.

-p-