Nikon D3x, resoluution kunkku?

Kaikki ajavat eilisen autoilla ja kuvaavat eilisen kameroilla. Näinhän se menee teknisessä mielessä. Oma kokemus tekemisestä ei toki absoluuttisesti heikkene vaikka uusia malleja tulee. Silti ammattikuvaajan näkökulmasta paikoilleen jääminen merkitsee ennen pitkää taantumista kilpailutilanteessa. Tässä suhteessa olen ollut kovin kiinnostunut Nikonin D3x-rungosta heti sen esittelystä alkaen, koska speksejä ja muuta infoa lukiessa vaikutti siltä, että Nikon on tässä kamerassa ottanut nykyisestä kennoteknologiasta kaiken irti. Kilpailukyky hinnan suhteen näytti olleen Nikonille toisarvoinen juttu. Kirjoitin D3x:stä lyhyesti blogissani jo 1.12.2008.

Samaan hengenvetoon on toki sanottava,että aina tekninen kehitys ei mene suinkaan suoraviivaisesti, ainakaan eteenpäin. Tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Leafin Volare -digiperä, joka oli laadun huipentuma pitkälle ohi sen mitä aikanaan uudempien oneshot-digikameroiden teknistä spekseistä voisi lukea. Tämä perä vain ilmensi kehitystä, joka ei vastannut enää markkinoiden logiikkaa. 

Kuvaustaustaa

Minulla on nyt ollut D3x-runko (itse asiassa kaksi runkoa) ja Nikon-objektiiveja (välillä 14-200mm) käytössäni puolentoista kuukauden ajan. Olen kuvannut näillä sekä omaksi ilokseni että työmielessä. Muutamaa kuukautta vaille kymmenen vuoden Canon-digijärkkätaustan kangistamana minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin Nikonin käyttölogiikka alkoi mennä takaraivoon. Siihen saakka D3x vaikutti väärällä käyttöliittymältä varustetulta mystiseltä tietokoneelta. Mutta kun olin saanut konfiguroitua rungot oman kuvaustapani mukaisiksi ja sormet alkoivat löytää itsekseen nappuloille ja rattaille, kameran käyttö on ollut pelkkää nautintoa.

Tätä puolentoista kuukauden käyttökokemusta vasten uskallan sanoa, että D3x on saatavissa olevan kuvalaadun kannalta paras koskaan tehty digijärjestelmäkamera. Tällä tarkoitan vanhan kinofilmin kokoisia kennoja käyttäviä kameroita. Olisiko D3x sitten esimerkiksi omaan henkilökohtaiseen kuvaukseeni paras kamera on eri asia. Nykyinen oma kamerani Canon 5D MkII on parempi joissakin merkittävissä käytettävyysasioissa. Jos nyt ostaisin siihen käyttöön järjestelmäkameraa omilla kovalla työllä ansaitulla rahoillani, valinta olisi hintaeron vuoksi edelleen 5D MkII. Studiossa sen sijaan toisin päin menevästä valinnasta ei olisi epäilystäkään.

Maisema Ylläkseltä. Tällaiset suuret maisemat hyötyvät mahdollisimman korkeasta resoluutiosta.  

Resoluutiotesti

Tässä blogissa keskityn jatkossa pelkästään tekemääni resoluutiovertailuun. Muut näkökohdat jääkööt tuonnemmaksi. Olen testannut digikameroiden resoluutioita ja värintoistoa samalla setupilla jo kymmenen vuoden ajan. Minua eivät kiinnosta absoluuttiset arvot vaan vertailu, jonka suhteutan kokemukseeni aikaisemmista laitteista käytännön tilanteissa. Vertailuni on helposti toistettavissa, antaa samat tulokset aina niin tehtäessä ja ennen kaikkea se vastaa siihen mitä kysytään. D3x:n verrokeiksi otin nyt Canonin 5D MkII:n ja PhaseOne P45+ -digiperän. Olen verrannut aikaisemmin Canonin 5D MkII:n ja 1Ds MkIII:n keskenään, joten tiedän ettei niiden resoluutiossa ISO 100:lla mitään merkittävää eroa. Ne eivät ole tasan samat mutta niin lähellä toisiaan (vaihdellen hiukan käytetyn RAW-konvertterin mukaan), että kaikki väärin verrattu -kommentit ovat turhia. Ja sitäpaitsi kuvauskokemus D3x:llä kertoi jo, ettei enää kannata viilata pilkkua näiden kahden Canonin välillä.

En voi verrata runkoja ja periä suoraan, ilman objektiiveja. Enkä välittäisikään, koska olen valokuvaaja. Objektiivi vaikuttaa aivan ratkaisevasti tällaisen testin tulokseen. Siksipä otin Canonilta ja Nikonilta kummaltakin kolme objektiivia. Käytössäni oli sopivalta polttovälialueelta AF Nikkor 85mm 1.4D, PC-E Micro Nikkor 85mm 2.8D ja AF-S Micro Nikkor 105mm 2.8G ED. Niitä vastaaviksi pareiksi otin oman erinomaiseksi todetun EF 85mm 1.2L II USM:n sekä studion hyllystä 3 kpl TS-E 90mm 2.8 ja 2kpl EF 100mm 2.8 Macro USM:ää. Canon sai tässä siis kolme lisäyritystä. Lisäksi tiesin kuvauskokemustani vastaan, että Nikon Nordicilta lainassa oleva 105mm Micro Nikkor ei voi olla kunnossa. Se on demo-objektiivi, jossa maastossa kuvattujen ruutujen perusteella VR on ilmeisesti saanut sielunvamman. Resoluutiokartta (VR off) vahvistikin tämän: Sen verran huono kaikkiin muihin verrattuna, että objektiivin seuraava osoite on huolto. Siis Nikonille jäi kaksi mahdollisuutta kuutta vastaan pärjätä.

Tämä Micro Nikkorin tapaus osoitti jälleen miten tärkeää D3x:n kaltaisen rungon kohdalla on objektiivin merkitys. Resoluutiohyödyn saa irti vain huippuobjektiiveilla. Micro Nikkorin vammaisuus olisi ehkä jäänyt jopa huomaamatta D3:lla?

Kuvasin CaptureOne Pro 4.7 -ohjelmistolla niin, että tiedostot olivat sävyalueeltaan identtiset jokaisessa vaihtoehdossa. Kehitin tiedostot  C1:ssä. Sen jälkeen avasin RAW-kuvat myös Adobe Lightroomissa ja kehitin ne myös mahdollisimman hyvin C1-kehityksiä vastaaviksi. Canon-tiedostot avasin lisäksi Canonin DPP-ohjelmistossa ja Nikonin tiedostot Nikonin Capture NX2:ssa. NX2:n käytössä tämä testiaika on ensi kokemukseni, joten tiedostojen kehitykset siellä C1-skaalaan menivät hiukan rimaa hipoen. Noita muitahan olen käyttänyt niiden synnystä asti, ja C1:tä ja DPP:tä olen ollut mukana betatestaamassa. 

Niin Nikonilta kuin Canoniltakin löytyi yksi objektiivi muita parempana. Nikonilla tosin objektiivien väliset erot olivat niin pieniä, että tavallisessa valokuvassa tuskin olisin löytänyt eroa. Hiukan parempi oli kuitenkin PC-E 85mm. Canonin puolella oma suosikkiobjektiivini 85mm 1.2L II pieksi kaikki muut. Piekseminen on tietysti liioittelua mutta oli kuitenkin helppo valita. Huom: testitaulu oli sijoitettu kaikissa tapauksissa pelkästään kuva-alan keskelle. Etsin siis kameran parasta resoluutiota, en verrannut objektiiveja sinänsä.

Sivutuotteena tosin tuli verrattua kummankin valmistajan tuotekuvaukseen suunniteltua perspektiivinkorjausobjektiivia kummankin parhaalla runkoresoluutiolla. Canon, tämä on säälittävää, nyt vauhtia 90mm tilttisiftin uusintaan!!!

Nikon väittää D3x:n kilpailevan digiperien kanssa. Siksi oli mielenkiintoista nähdä mikä on ero 24,5 megapikselin digijärkän ja 39 megapikselin digiperän välillä. P45+ perä oli kiinni Mamiya 645 AFDII-kamerassa ja objektiivina oli Mamiyan erinomainen 120mm Macro.

Kolmen kameran (kultakin paras objektiivi) vertailuruudut eri RAW-konverttereilla löytyvät täältä. Ne kannattaa downloadata, että voit katsella niitä omalla koneella 1:1. Sen lisäksi Canonin ja Nikonin tiedostot kannattaa suurentaa samaan kokoon kuin PhaseOnen. Silloin vasta paljastuvat todelliset erot.

Johtopäätöksiä

Omat johtopäätökset:

• 1. P45+, 2. D3x, 3. 5D MkII - selvästi
• D3x on yllättävän paljon Canonia parempi ja yllättävän vähän P45+:aa huonompi. Yllättävän viittaa tuossa siihen mitä oletin AA-filttereiden ja lineaaristen resoluutioerojen pohjalta. (P45+ kärsii tässä hiukan, koska kuvaustilanteessa kuvausetäisyydet määritettiin ruudun pitkän sivun suhteen). 
• Ennakkoaavistukseni D3x:stä oli aivan oikea: siinä on otettu kinofilmin kokoisesta kennosta kaikki irti pilaamatta samalla yleistä kuvauksen helppoutta turhalla moirélla.  Hinta ei siis tule tyhjästä vaan kennon lisäksi AA-filtterit ja muut oheiskapistukset on valittu ja suunniteltu paras kuvanlaatu mielessä. Canon saa panna parastaan 1Ds3:n seuraajaa kehittäessään.
• D3x pärjää hyvin kaikille digiperille, joiden megapikselilukema alkaa 2:lla, mutta kyllähän jo P45+:n koko jyllää niin kuin pitääkin.
• D3x on hyvin, hyvin kiinnostava vaihtoehto studiolle, joka pohtii investointisuhteita digijärkkien ja digiperien välillä. Canon-studiot, kuten Potkastudios joutuvat investoimaan molempiin.
• Konverttereista C1 Pro on erittäin hyvä kaikille rungoille, Lightroom tekee sille tyypillistä muhjua ja nostaa esiin 5D MkII:ssa moirén, jota ei näy ollenkaan DPP:ssä. NX2:een palaan myöhemmin, kun olen perehtynyt siihen tarkemmin.

Hyvä kuvalaatu on muutakin kuin resoluutiota, mielipiteeni D3x:stä siinä suhteessa seuraavassa laiteblogissa. 

-p-

Photokina 2008

Photokina on joka toinen vuosi Saksan Kölnissä pidettävä viikon mittainen valokuvausalan messutapahtuma. Siellä on toki esillä valokuvanäyttelyitäkin mutta silti se keskittyy pääasiassa laitteisiin ja materiaaleihin. Digitaalisten kameroiden kehitystahti on niin nopeaa ja niiden elinikä on niin lyhyt, että valmistajilla ei ole enää mahdollisuutta pantata uutuuksien esittelyä Photokinasyksyihin, kuten pari vuosikymmentä sitten. Photokinassa käyntikään ei ole enää yhtä tarpeellinen laitteisiin tutustumisen kannalta kuin aiemmin. Internet levittää tiedot ja kommentit niin tehokkaasti ja nopeasti. Photokina on silti säilyttänyt asemansa alan suurimpana messutapahtumana, jossa luodaan uusia bisneskontakteja sekä syötetään ja juotetaan asiakkaita myötämielisiksi.

Photokinan kamerauutuudet saavat poikkeuksetta suurimman huomion. Fotokaupan arkinen kiinnostus suuntautuu kuitenkin aivan yhtä suuressa mitassa pieniin ja suuriin valmistajiin, jotka esittelevät hehtaarikaupalla valokuvakehyksiä, kameralaukkuja, jalustoja, projektoreita, printtereitä sekä mitä mielikuvituksellisimpia lisävarusteita.

Tässä oma top-listani tämän vuoden Photokinasta:

Leica S2 

Entisen keskikoon kamera- ja digiperävalmistajat taistelevat keskenään verisesti pienestä markkinasta. Nykyiset kilpailijat ovat henkitoreissaan liittyneet kolmeksi ryhmittymäksi: Hasselblad, PhaseOne-Mamiya ja Leaf-Sinar-Rollei-Eyelike. Kunkin kamera-digiperä-objektiivi -systeemi on joko kokonaan suljettu tai ainakin osin avoin kilpailijoille. Toimijat ovat juuttuneet megapikselinoidankehään, jossa kilpailijaa yritetään lyödä laudalta aina vain tiheämmällä kennolla digiperässä. Yhden ryhmittymän edustaja totesi minulle jo viime Photokinassa, etteivät olisi halunneet tehdä uusinta digiperäänsä, koska eivät näe sillä saavutettavan mitään lisähyötyä kuvalaadussa.

Tähän tilanteeseen Leica julkaisee kokonaan uuden digikamerajärjestelmän, mikä oli ainakin itselleni täysi yllätys. Leican S2 -kamerarungossa on 30x45mm:n kokoinen 37,5 megapikselin kenno, joten se kilpailee sen puolesta suoraan keskikoon digiperien kanssa. Muotoilu on kuitenkin tavallisen digijärjestelmäkameran mukainen. Järjestelmään tulee luonnollisesti kokonaan uudet objektiivit. Samalla Leican ja PhaseOne julkaisevat partneriussopimuksen, mikä on sekin yllättävää PhaseOnen ja Mamiyan yhteistyön kannalta.

Sinänsä Leican kamerassa ei ole mitään ihmeellistä, samaa vanhaa uusissa kuorissa. Kennon sivusuhteet ovat oudon tuntuiset 2:3. Toisaalta lyhyempi sivu 30mm mahdollistaa ainakin teoriassa paremmat laajakulmat kuin vanhat 4,5x6cm filmikoon rungon pohjalle rakennetut järjestelmät. Kameran kuvausnopeus on luokkaa 2 kuvaa/s. Rungon käsiteltävyys on samaa luokkaa kuin järeiden kinokoon digijärkkäreiden mutta objektiivit ovat isompia, raskaampia ja huonovalovoimaisempia suuremman kuvakoon vuoksi.

Jos S2 tulee kesällä 2009 myyntiin noin 20.000 euron hintaisena (runko), se tulee aiheuttamaan vipinää ainakin muotikuvauksen puolella ja sitä kautta koko studiokameramarkkinassa. Siksi tämä on kiinnostava kehitys.

Keskikoon TS-ratkaisut ja Leafin kiertyvä perä

PhaseOne-Mamiya julkaisi perinteisen tilt-shift -objektiivin omaan järjestelmäänsä. Ihan ok mutta Hasselblad pani paremmaksi ja esitteli tilt-shift adapterin, joka sisältää 1,5x telejatkeen. Sitä voi käyttää kaikkien HC/HCD-objektiivien kanssa. Tähän yhdistyy vielä objektiivien softakorjaus, joten odotan erittäin suurella mielenkiinnolla miltä tämä hässäkältä näyttävä ratkaisu toimii oikeassa kuvauksessa. Leaf ottaa AFi-II -perissään uudelleen käyttöönsä perän sisällä kiertyvän kennon. Kameraa ei siis tarvitse kääntää siirryttäessä vaakakuvista pystykuviin. Tämä ominaisuus oli aikoinaan Leafin Volare -perissä, ja kiitin sitä monen monta kertaa palkkikameralla kuvatessani.

Panasonic Lumix G1 

Kirjoitin Leican S2:n olevan samaa vanhaa uusissa kuorissa. Panasonicin Lumix G1 osoittaa mielestäni miksi. Leicassa on edelleen optinen etsin ja peilikoneisto. Panasonic heitti ne pois tässä uuden kamerajärjestelmän ensimmäisessä rungossaan. Peilikoneisto aiheuttaa järjestelmäkameraan joitakin perustavanlaatuisia ongelmia: laajakulmat pitää toteuttaa käänteisinä teleobjektiiveina ja kuvaustaajuus on mekaanisen koneiston rajoittama. Tällaiset laajakulmat ovat aina huonompia kuin aidot laajakulmaobjektiivit. Kuvaustaajuuden hyväksikäytöstä mainio esimerkki on uusi Casio HIGH SPEED EXILIM EX-FH20. Se pystyy 7 megapikselin tarkkuudella valokuvauksessa jopa 40 ruutuun sekunnissa ja videokuvauksessa jopa 1000 ruutuun sekunnissa. G1 ei kykene tällaisiin nopeuksiin eikä siinä ei ole video-ominaisuutta ollenkaan. Seuraaavat tämän mikro 4/3-järjestelmän rungot ovat sitten erilaisia. Peilitön kamera vaatii joko erillisen optisen tai elektronisen etsimen. G1:n elektroninen etsin on kooltaan iso vastaten täyden kinokoon digikameraa, siinä on pikseleitä (perinteisen laskutavan mukaan) 1,44 miljoonaa. Se on siis paras valokuvakameran elektroninen etsin koskaan, muttei toki vielä täyden kinokoon kameran optisen etsimen saati Leica S2:n optisen etsimen luokkaa.

Peilin pois jättäminen pakottaa käyttämään kontrastiin perustuvaa automaattitarkennusta tavallisien digijärjestelmien vaiheentunnistukseen perustuvan sijaan. Vaiheen tunnistava järjestelmä on ollut perinteisesti paljon parempi.  G1 osoittaa, että kontrastiin perustuva ei ole G1:n hintaluokassa yhtään huonompi.

Lumix G1 on ensimmäinen lajissaan ja Casion EX-FH20 osoittaa minne ollaan menossa. Leica S2 tulee vuonna 2009 olemaan kaikilta laatuominaisuuksiltaan huikeasti parempi kuin mikään näiden kaltainen kamera, mutta silti Leican järjestelmä on vanha jo syntyessään. Näyttöteknologia, prosessointikyky ja tiedon tallennusnopeus kehittyvät juuri nyt nopeasti. Niiden kehitystä hyödyntävät systeemit ovat voittajia jo viiden vuoden tähtäimellä

Canon EOS 5D Mk II

No, uusi 5D on tässä yhteydessä maininnan arvoinen vain videonsa takia. Muuten sekin on samaa vanhaa. Tulevaisuuteen ei voi hypätä ohittamatta tätä päivää, joten vanhoilla luotettavilla ratkaisuilla mennään kunnes uudet ovat parempia.

-p-