Camera pixela - tutkimusta Suomessa
December 27, 2010 at 22:54 Camera pixela on Pekka Makkosen kirjoittama ja Mustan Taiteen ja Suomen valokuvataiteen museon juuri julkaisema, uunituore kirja. Ikävä kyllä se perustuu myös Aalto yliopiston taideteollisen korkeakoulun median laitoksen väitöskirjaan. Siis hyväksyttyyn sellaiseen.
Hyvät asiat ensin: Pekka Makkonen kirjoittaa sujuvaa tekstiä, ja - niin lähdeviitteitä täynnä kuin kirja lähtökohtansa takia onkin - ensimmäiset runsaat sata sivua ovat oikein luettavaa asiaa ja hyvää taustatietoa valokuvauksen digitalisoitumisesta.
Kirjan kanssa kävi itselleni sillä tavalla hassusti, että jouluaattoiltana petiin mennessä satuin ottamaan sen yöpöydän kirjapinosta käteeni. Olen viime aikoina lukenut ristiin useampaakin kirjaa, jotka käsittelevät tutkimuksia aivojen rakenteen, minuuden, moraalin, etiikan problematiikassa. Ne olivat aivan liian raskaita jatkaa sillä hetkellä enkä halunnut jatkaa Manfred von Richthofenin sotaisaa elämänkertaakaan, joten Mustan taiteen uutuus Camera pixela osui lukemattomien pinosta käteeni. En ensin tiennyt mistä kirjassa oli kysymys, mutta yhtäkkiä tajusin!
Minulle tulee suhteellisen usein kyselyjä, joissa joku on tekemässä jotain tutkimusta. Valitettavan usein ”tutkimukset” näyttävät olevan sellaisia, joissa henkilö jättää haastateltavan kerrottavaksi tutkittavan asian sen sijaan, että tekisi itse perustyön ja veisi sitä eteenpäin valideilla kysymyksillä. Jälkimmäisiin yleensä vastaan, edelliset menevät suoraan roskakoriin.
Vuonna 2006 minulle tuli kysely Taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelija Pekka Makkoselta. Kävin lomakkeet läpi. Tutkimus herätti minussa suurta ihmetystä. Tämäkö väitöskirjatutkimus? Näytin lomakkeet studiolla muutamille muillekin henkilöille, hekin pitivät lomakkeita samalla tavalla ainakin ajasta jälkeen jääneinä, osin myös kysymyksenasetteluita outoina. Vastasin Makkoselle, ja vastaustani on siteerattu kirjan sivulla 115. Tosin vastaukseni ei liittynyt pelkästään lomakkeiden kohtaan ”...digitaalikameran yleisesti tunnustettuja puutteita”, kuten kirjasta saattaa ymmärtää.
Makkonen kirjoittaa muidenkin vastaajien kommenttien herättäneen hänen itsekritiikkinsä. Mutta, jos niin oli, miksi hän ei korjannut kysymyksenasetteluitaan ja lähettänyt uusia lomakkeita? Nyt itsekritiikki vain heräsi ja vaimennettiin. Sitä kautta tutkimus vesittyi erittäin viihdyttäväksi kuvaajahaastattelukimaraksi.
Kyselylomakkeen palauttajia oli 113 (mistään ei ilmene kuulunko esimerkiksi minä tyhjän lomakkeen palauttajana lukuun). Minulta jäi huomaamatta miten valikoituivat ne 400 lomakkeen saajaa neljän ammatillisen kohdejärjestön jäsenistä. Sama koskee 20 haastatellun valokuvaajan valintaa. Ja olipa Makkosellakin tuo vapaa osio kuvaajille avautumista varten. Se tosin tuotti vesiperän.
Kirjan lopussa Makkonen kertoo tutkimuksen tallentaneen yhden pakenevan hetken valokuvauksen muutosprosessista. Se on niin totta, mutta ei siihen väitöskirjatutkimusta olisi tarvittu. Näppärä toimittaja olisi saanut saman tuloksen aikaan puolen päivän puhelinrumballa. Mitä merkitystä korkeakoulun tutkimustyössä on yhden pakenevan hetken tallentamisella? Ei mitään, analyysi olisi ollut tärkeää.
Makkonen jatkaa, että tutkimus on tuonut merkittävimpänä havaintonaan valokuvauksen jakautumisen suoraan ja muunneltuun valokuvaan. Aalto yliopisto jopa hehkuttaa tätä tiedotteessaan kovana tutkimustuloksena. Haloo? Te siellä Aalto yliopistossa! Juuri Te! Te siellä korkealla norsunluutornissa! Tuon saman tietää jokainen valokuvausta hiukankin seuraava, jokainen valokuvauksen keskustelufoorumilla pyörähtänyt: Osa haluaa kuvansa sellaisinaan osa haluaa käsitellä niitä. Makkonen jopa kirjoittaa, että muunneltu eli koostava kuvaustapa on valokuvauksen uusi merkittävä työmenetelmä. No ei ole, caponigroja ja uelsmanneja on aina olllut. Kuvien muokkaaminen tuli vain tietokoneiden myötä helpommaksi ja kaikkien ulottuvilla olevaksi. Uusi se ei ole, ja merkittävyyskin pitäisi analysoida pienemmiksi osiksi pilkkoen. Tätä analyysia tutkimus ei ole tehnyt. Makkonen ei ole ymmärtänyt sitä eroa (en ainakaan löydä kunnollista analyysia), jonka valokuvaaja Laura Vesa kiteyttää vastauksessaan lomakkeen kysymykseen numero 18.
Pekka Makkonen, anteeksi, että olen sarkastinen. En tunne sinua, ja väitöskirjasi on hyväksytty, se siis täytti kaikki Aalto yliopiston standardit ja niitä vastenhan tutkimuksesi teit. Siihen minulla ei ole mitään sanomista. Olen itsekin tehnyt kaikenlaista pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Se on elämää. Harmittaa vain tutkimushankkeen vesittyminen kuvaajahaastatteluksi kunnon analyysin sijaan. Tälle työlle nimittäin oli saatu hyvät tukijat: Patricia Seppälän säätiö, C.V. Åkerlundin säätiö, Borje ja Dagmar Söderholmin rahasto, Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö sekä luonnollisesti Aalto yliopisto. En tiedä millaisista rahasummista oli kysymys, mutta ei näitä tutkimushankkeita ainakaan liikaa ole.
Haluan perustella tätä hiukan: Koko ammatillisen valokuvauksen sektorilta Suomessa ei ole olemassa kunnon dataa. Ei tilastoja juuri mistään muusta kuin järjestöjen jäsenmääristä. Kuka tietää esimerkiksi mikä on mainosvalokuvauksen volyymi Suomessa vuositasolla? Ei kukaan. On siitä minullakin mutuun perustuva arvaus, mutta se on eri asia. Voisin jatkaa tästä loputtomiin. Lehtikuvaajat? Ammattiluonnonkuvaajat? Valokuvataiteilijat? Finnfoto? Ei ole tilastoja, ei ole tutkimusta, ei ole analyyseja ammattilaisten arjesta eikä tulevaisuudesta. EI OLE. Mutta sitä tarvittaisiin ammattilaisten toiminnan kehittämiseen! Ei ole tämänkään tutkimuksen jäljiltä. Ei mitään, minkä päälle seuraava tutkija voisi rakentaa. Ei mitään käytännössäkään hyödynnettävää. Kun Nokia maksaa Aalto yliopistolle tutkimuksen, tulisikohan siitä jotain hyödynnettävää vai huvikseenko ne vain? Finnfoto, olisiko aika muuttaa käytäntöjä tässä?
Mutta se siitä. Tuo asia ei muutu hetkessä eikä tällä blogilla minnekään, se vaatisi järjestöiltä yhteishenkeä ja raakaa työtä jäsenistön eteen.
Olen maininnut kuvaajahaastattelut. Kirjassa on niitä noin 100 sivun mitalta. Tunnen useita haastatelluista kuvaajista ja osaan sitä vasten lukea rivien takaa. Siksi kai en voinutkaan laskea kirjaa kädestä. Luin sen läpi yhdeltä istumalta, kuvaannollisesti. Sinänsä hieno saavutus miltä tahansa kirjalta!
Haastattelut tietysti sisältävät kaikenlaista faktaa ja fiktiota, tutkijan tehtävä olisi erotella nämä kaksi. Esimerkiksi Makkosen haastatteluihin perustuva johtopäätös, että 1% Suomen ammattikuvaajista olisi kuvannut digitaalisesti jo ennen vuotta 1986 on mahdottomuus, puhdasta fiktiota vaikka tuo prosenttimerkkikin jätettäisiin pois ykkösen perästä. ”Järjestelmiä”, niinkuin silloin sanottiin, toki oli jo kuvankäsittelyyn.
Oskari Hellman saa kirjassa paljon puheenvuoroja. Kiitos Osku mukavista sanoista allekirjoittanutta koskien! Rautiaisen Lassi jutustelee omaan mukavaan tyyliinsä. Tosin sekä Oskun että Lassin kohdalla vastuu on paikoittain kuulijalla. Osku on armoitettu moottoriturpa ja Lassi kokeilee vastaanottajan hoksottimia muuten vain nähdäkseen mitä kaikkea menee läpi huomaamatta. Laura Vesan kommentit kannattaa poimia vaikka erikseen, tosi fiksuja mielipiteitä. Lauri Sipulla näytti tuolloin 2006 olevan kova tarve todistaa käyttämänsä 4/3-järjestelmän hyvyyttä filmiin ja täyteen kinokokoon nähden.
Saamme myös tietää, että Sami Kuljulle tietokoneisiin tutustuminen oli hankalaa, vierasta ja kökköä, mutta siitä huolimatta kiinnostus kuitenkin kasvoi. Aluksi autot olivat epävarmoja, niillä voitiin ajaa vain hitaasti, ja tiukan paikan tulleen aluksi jouduttiin turvautumaan hevoskyytiin. Tästä voinee vetää johtopäätöksen Samin turvautumisesta filmiin aina välillä? Samin asiakkaat olivat huolestuneita digitaalisen kuvaamisen tuomasta hintojen noususta ja toivoivat voivansa itse vastata kuvankäsittelystä. Sami, totuushan kuitenkin oli jo vuonna 2006 hintojen romahdus digitaalisen kuvaamisen myötä. Tämä olisi ollut yksi niistä merkitysanalyysin paikoista, joka on jäänyt tutkijalta väliin. Mutta mitäs siitä, kun Kari Hyttisen näyttelyissä tekniikka on ottanut vallan ja kahden ruudun yhdistäminen on herättänyt joissakin katsojissa hämmennystä ja joissakin riemastuttavia oivalluksia. Sen sijaan Lauri Sipun asiakkaat pitävät digitaalista valokuvaa luonnollisena, mitenkäs muuten.
Tutkimuksen mukaan digitaalikameroiden tekniset puutteet ovat tärkeysjärjestyksessä: hinta, polttovälikerroin, syvyysterävyysalueen muuttuminen ja laukaisimen viive. Ettäs tiedätte, kun asioitte Rajala ProShopissa.
Digitaalisesta kuvamanipulaatiosta Pasi Räsämäki sanoo: Jos ihminen haluaa näyttää paremmalta, laitetaan korsetti päälle, tehdään joitakin operaatioita. Sehän se on ongelma, kun korsetti puristaa keuhkoja.
Tuosta en oikein ottanut selvää, samoin kesti hetken tajuta, miten peruskuvauksissa ihmisiltä käsitellään allit pienemmiksi. Mutta Oskari Hellman, tätä et voi oikeasti tarkoittaa itsesi ja manipulaatioiden suhteen: Mä en näe mitään eettistä ristiriitaa siinä, koska jo lähtökohtaisesti se mitä me tehdään, valehtelee. Mä en tarkoita, että valehtelu tässä tapauksessa olisi aina negatiivista, mutta se ei kuitenkaan ole se tosi. Eikä se ole koskaan tosi, jos mä painan kameran laukaisinta.
Soile Kallion mukaan taas: Uutiskuvauksessa digitaalinen kuvamanipulaatio on täysin kielletty, sä et saa edes ajatella sitä, tai saat ajatella, mutta et saa koskea siihen.
Markku Niskanen selvittää lehtensä selkeää linjaa: Me ollaan Suomen Kuvalehdessä vedetty manipulaatiolle raja, että meillä on osioita, joissa se on sallittua ja osioita joissa sitä ei sallita. Uutistyyppiset aiheet tai dokumentaariset reportaasit, niissä ei kuvamanipulaatioita sallita, kuvankäsittely kylläkin. Kirjassa haastattelulainaus jatkuu tästä eteenpäin edelleen seoten, onneksi lainauksen jälkeen esitetään Niskasen epäily lukijoiden mahdollisesta hämmennyksestä.
Olen pahoillani, mutta kirjan sivu toisensa jälkeen irralleen repäistyjä haastattelurepliikkejä jouluyönä sai minut tuntemaan itseni kuin lukemassa kevätpörriäistä, ja jouduin siirtymään puolisoni vierestä muualle hihittämään ja taivastelemaan. Ja kyllä, tuo muunnellun valokuvan olemus suhteessa suoraan kuvaamiseen vaatisi hiukan tarkennusta, kuten Osku edellä lopuksi sanoikin. Harva muuten on ollut niin nopea oppimaan koostavaa kuvausta kuin juuri hän.
- Kyllä sillä on väkisinkin merkitystä, kun on mahdollisuus kesken keikan nähdä mitä on tekemässä. - Kari Soinio, digitaalisen ilmaisun kehittymisestä.
- Kun se digitaalisuus ei maksa mitään, niin on varmaan halpaa ottaakin niitä kuvia. Ennen oli filmeissä ilmaista katetta. - Jaanis Kerkis, valokuvan ja valokuvaajan arvostuksesta.
En kehtaa enempää, lukekaa itse! Musta Taide rocks!
-p-
